Georg Matchabelli, ikivanhan ruhtinassuvun jälkeläinen, oli ulkomuodoltaan kouliintunut kosmopoliitti, eurooppalaisen sivistyksen saaneen itämaalaisen kiehtova viehkeys puheessa ja esiintymisessä. Hän oli mitä ihmeellisimpiä teitä päätynyt Tukholmaan — Konstantinopolista Kaukaasian, Pietarin, Japanin, Amerikan, Kristianian ja Berliinin kautta. Hehkuvan innokkaasti hän oli antautunut isänmaansa vapauspyrintöjen palvelukseen ja oli vakaumuksellinen Saksaan turvautumisen kannattaja. Venäjää hän vihasi etelämaalaisen verensä koko kuumalla voimalla. Kun hän puhui onnettomasta urhoollisesta kansastaan ja sen kunniakkaasta kaksituhatvuotisesta historiasta, oli hänen kauniissa piirteissään haaveilevan palvonnan ilme. Hänen mielensä oli täynnä ritarillista romantiikkaa, ja romanttinen oli sekin rakkausjuttu, joka hänen Tukholmassa oleskellessaan johti hänet avioliittoon italialais-saksalaisen näyttelijättären Maria Carmin kanssa, joka oli kaikkein älykkäimpiä ja — vaarallisimpia naisia, mitä elämässäni olen tavannut.

Intialainen taas oli hänkin romantikko, mutta väkivaltaisempaa laatua. Hän kuului korkeaan kastiin kotimaassaan ja oli saanut huolellisen englantilaisen kasvatuksen, mutta puhui kuitenkin englantilaisista niin kiihkeällä ja niin leppymättömällä vihalla, että häntä kuunnellessa kävivät kylmät väreet. En tiedä, minkä verran hänen pöyristyttäviä kertomuksiansa englantilaisten julmuuksista Intiassa, joiden kertominen oli hänen mielityötänsä, lienee ollut uskominen. Että hän itse uskoi niihin, on epäilemätöntä. Kun kerran kysyin häneltä, mitä hän ja hänen puolueensa tekisivät englantilaisille Intiassa, jos itse pääsisivät valtaan, vastasi hän kaameasti hymyillen: »Löisimme kuoliaaksi kaikki tyynni.» — »Myöskinkö naiset ja lapset?» — kysyi vaimoni kauhistuneena. »Tottakai», vastasi julma mies, »sillä englantilaiset naiset synnyttävät englantilaisia maailmaan, ja lapsista, kun ne kasvavat suuriksi, tulee meille uusia vihollisia. Ainoastaan kuutta vuotta nuoremmat päästetään…» Ja kuitenkin oli tämä mies opiskellut Oxfordissa ja puhui englantia kuin äidinkieltään. Saksalaisten avulla toivoi hän voivansa saada aikaan sen koston maansa sortajille, jota hän janosi. Kun Saksa sittemmin voitettiin, muutti hän Moskovaan. Saksalaiset tai venäläiset, Kaiser tai Lenin, se oli hänelle yhdentekevää, kunhan ne vain olivat uskottoman Albionin vihollisia. Minä mietin itsekseni nähdessäni hänen mustissa silmissään välkähtävän liekin ja kuullessani hänen verenhimoista puhettansa, että iloisella Englannilla ei varmaankaan olisi mieluisa tunne, jos sillä Intiassa on paljon senlaatuisia alamaisia kuin Virendranath Chattopadhyaya.

* * * * *

Tapausrikas kevät 1917 loppui ilman että sodan päättymisestä vielä saattoi nähdä merkkiäkään. Venäjän vallankumous, johon Saksan rauhanpuolue oli kiinnittänyt niin suuria toiveita, näytti nyt toisarvoiselta tekijältä, joka ei ollut ratkaisevasti vaikuttanut sodan kulkuun. Läntisellä, eteläisellä ja Aasian rintamalla jatkui murhaava taistelu herpautumattoman kiivaana, tuottamatta ratkaisevaa voittoa kummallekaan puolelle. Merillä upottivat saksalaiset sukellusveneet kuukausi kuukaudelta yli puolenmiljoonaa tonnia kauppa-aluksia, mutta Englanti ei sittenkään antanut perään. Amerikan Yhdysvallat varustautuivat voimallisesti saapumaan Euroopan sotanäyttämölle. Itärintaman näyttämöllä oli toistaiseksi hiljaista, mutta kaikki viittasi siihen, että Kerenskin onnistuisi saada Venäjän taisteluinto vielä syttymään. Sanalla sanoen, rauhanteko tuntui olevan yhtä kaukana kuin ennenkin.

Suomelle oli suuren sodan jatkuminen vain eduksi. Jota kauemmin sitä kesti, sitä pitemmälle täytyi sisäisen hajaannuksen Venäjällä ehtiä ja sitä suuremmiksi kävivät sen toiminnan onnistumisen mahdollisuudet, jota me hiljaisuudessa valmistelimme. Että tämä hajaantumisprosessi leviäisi meidän maahamme ja että meidänkin työläisemme joutuisivat sosialisen vallankumouksen pyörteisiin — sitä emme vielä voineet aavistaa, kun peittelemättömällä vahingonilolla luimme uutisia bolshevismin edistymisestä Venäjällä. Suomessa alkanut kulkutautimainen lakkoilu tuntui meistä olevan vain ohimenevä taudinpuuska. Pääasiahan oli, että saatoimme luottaa sosialistisiin työläisjoukkoihin tulevassa vapaustaistelussa liitossa Saksan kanssa, ja siinä suhteessa katsoimme saattavamme olla rauhallisia, kun heidän johtajansa olivat meidän puolellamme, vaikkakin olivat jättäneet käytännölliset valmistelut meidän tehtäväksemme. Aktivistien ja sosialidemokraattien liitto taistelussa itsenäisyyden saavuttamiseksi — sehän oli ajatus joka jokaiselle vanhalle aktivistille oli tuttu jo vuodesta 1905. Ratkaisevalla hetkellä yhtyisivät myöskin ne porvarilliset ainekset, jotka nyt epäröivät, tähän liittoon, ja niin olisi koko kansa yhtenäisenä, kun venäläinen sotaroskaväki olisi karkoitettava. Niin ajattelivat luullakseni useimmat meistä, ja siitä ajatuksesta pidimme kiinni pitkin kesää, kunnes se sitten syksyllä osoittautui kauniiksi, mutta toteutumattomaksi unelmaksi.

XIII. ITSENÄISYYSSUUNNITELMAT KYPSYVÄT. PROPAGANDAMATKOJA BERLIINIIN.

Kesäksi olin vuokrannut pienen huvilan Brunnsvikenin rannalta aivan läheltä Villa Ventorpia, missä olin asunut perheeni kanssa ensimmäisenä Tukholman-kesänä vuonna 1915. Kaupunkiin oli vain neljännestunnin matka höyrylaivalla tai junalla. Villa Tivolin rakennus oli vanha ja rappeutunut ja permannot poikkesivat arveluttavasti vaakasuorasta tasosta. Mutta paikka oli ihastuttavan kaunis näköaloineen yli lahden, Haagan puisto vastapäisellä rannalla. Me muutimme sinne toukokuun lopulla. Maalais-ilma oli suloista hengittää, mutta mitään kesälepoa emme silti saaneet enempää vaimoni kuin minä. Toimistossani Tegnérinkadun varrella jatkui työ kuten ennenkin, ja persoonalliset ja poliittiset ystävämme oppivat pian löytämään tien kesäpaikkaamme. Poliittisessa ilmapiirissä oli ihmeellinen jännitys. Joka päivä saattoi tapahtua jotakin Suomessa. Jääkäripataljoonamme oli Libaussa ja odotti…

Kesäkuussa oleskelin taas kaksi viikkoa Berliinissä. Tälläkin kertaa matkustin sinne Liiton asioissa. Tukholmassa oli näet pidetty omituinen konferenssi, johon ottivat osaa paitsi Konni Zilliacusta ja minua useat itämaisten kansain edustajat: Tsereteli ja Matchabelli georgialaisten, Virendranath Chattopadhyaya ja Mandayam Achavya Intian kansallispuolueen, Persian parlamentin jäsen S. Hasan Taqizadeh ja hänen maanmiehensä Ezzatollah Hedayat, Scheik Abdul Raschid Ibrahim Venäjän muhamettilaisten ja Mahomed Farid Bey egyptiläisen kansallispuolueen edustajana. Kysytään kenties, mitä Suomella oikeastaan oli tekemistä intialaisten, persialaisten ja egyptiläisten kanssa. Asian laita oli, että Tsereteli oli laatinut suunnitelman, joka tarkoitti esitysten tekemistä sosialistiselle rauhankonferenssille siitä, että kukin kansakunta julistettaisiin oikeutetuksi muodostamaan »oma itsenäinen tai autonominen valtionsa». Georgialaiset pitivät erittäin tärkeänä meidän suomalaisten mukaansaantia tuekseen, emmekä, Zilliacus enkä minä, olleet tahtoneet siitä kieltäytyä, vaikka Tseretelin laatima esitys käyttelikin tarpeettoman paljon sosialistisesti väritettyjä iskusanoja. Mutta me olimme tietenkin sangen epävarmoja tämmöisen esiintymisen sopivaisuudesta, ja minä matkustin senvuoksi Berliiniin neuvottelemaan paroni von der Roppin kanssa. Riittäköön vain maininta, että koko yritys pantiin ad acta.

Tärkeämpää minulle oli, että Berliinissä jälleen sain tilaisuutta avustaa suomalaista propagandaa ja ottaa osaa valtuuskunnan sikäläisiin toimenpiteisiin. Laadin useita raportteja, jotka von der Roppin toimisto tavallisuuden mukaan jakeli, ja neuvottelin Wesendonkin, Pourtalésin ja lähetystöneuvos Trautmannin ynnä useiden muiden vaikutusvaltaisten henkilöiden kanssa. M.m. kutsui kansallisvapaamielinen johtaja ja valtiopäivämies Schiffer minut ottamaan osaa erääseen niitä tuttavallisia keskustelukokouksia, joita joka keskiviikko pidettiin saksalais-argentinalaisen yhdistyksen huoneistossa. Suljettu piiri poliitikkoja kokoontui tänne pohtimaan päivänkysymyksiä. Puheenjohtaja oli professori Hans Delbrück ja läsnäolijain joukossa paitsi Schifferiä, siirtomaanministeri Solf, entinen siirtomaanministeri Dernburg, professori Troeltsch, toht. Rohrbach ja Deutsche Politikin julkaisija Axel Schmidt. Erittäin kiintoisaa oli kuunnella keskustelua sodan menestyksen toiveista. Kävi ilmi, että oli ruvettu vahvasti epäilemään mahdollisuutta saada Englanti pakotetuksi rauhaan sukellussodalla ja että oltiin vakuutettuja sisäpoliittisen suunnanmuutoksen välttämättömyydestä Saksassa. Jyrkimmin esiintyi tämä mielipide eräässä professori Troeltschin lennokkaassa puheessa. Hän ei ollut — sanoi hän — ehdoton demokratian kannattaja, mutta hän ei myöskään voinut sulkea silmiänsä siltä, että Saksan, saadakseen siedettävän rauhan, täytyy ryhtyä perinpohjaiseen sisäisen poliittisen elämänsä kansanvaltaistuttamiseen ynnä henkilömuutoksiin hallituksessa, kun koko muussa maailmassa tapahtuu valtava kansanvaltainen liike. Sitäpaitsi johtaisi kytevä tyytymättömyys katastrofiin, ellei nyt heti suostuta kansan toivomuksiin. Troeltschin puhe — olen merkinnyt muistiin — otettiin vastaan hyväksyvästi, vaikkakin pidettiin hänen lausuntojansa osittain liioiteltuina. Keskustelua tästä kysymyksestä lienee jatkettu klubin seuraavassa kokouksessa, jossa en ollut läsnä. Se johti siihen, että klubi lähetti valtakunnankanslerille kärkevän kirjelmän, joka julkaistiin sanomalehdissä. Näissäkin maltillisvapaamielisissä piireissä oltiin siis jo silloin sen voimakkaan demokraattisen virtauksen vaikutuksen alaisia, jonka sodan onnettomuudet suorastaan aiheuttivat ja joka lopulta johti Hohenzollernien kukistumiseen ja tasavaltaan.

Sotilaallisen aseman yhteydessä keskusteltiin myöskin vanhasta kysymyksestä, mitä politiikkaa Saksan pitäisi noudattaa Venäjän suhteen. Vaatiko Saksan etu pyrkimään sovintoon Venäjän kanssa vai ei-venäläisten kansallisuuksien vapautuspyrkimysten kannattamista? Täytyi, lausui Schiffer, tehdä päätös jompaankumpaan suuntaan. Dernburg ja muut olivat edellisellä kannalla. Kannattamalla kansallisia eristäytymispyrkimyksiä Venäjällä Saksa vain saisi niskaansa syytöksen kavalan politiikan noudattamisesta. Kansallisten riippumattomuuspyrintöjen vakavuuteen hän ei uskonut. Tätä vastaan esiintyivät Rohrbach ja Schmidt. Riippumattomuusliike esim. Ukrainassa, sanoivat he, on sangen voimakas. Saksa ei milloinkaan saavuttaisi erikoisrauhaa Venäjän kanssa. Venäjän talonpojat ovat natsionalismiin taipuvia. Jos Venäjä saa pitää ei-venäläiset alueensa, niin ne muutamien vuosikymmenien kuluttua ovat venäläisten talonpoikien asuttamia.