Tässä yhteydessä lienee mielenkiintoista mainita, miten sosialistikonferenssissa edustettuina olleet kansallisuudet suhtautuivat suomalaisten valtuutettujen esitykseen. Virallisen kertomuksen mukaan vaati Ranska Suomessa toimeenpantavaksi kansanäänestystä, joka ratkaisisi, onko maan liityttävä federatiiviseen unioniin Venäjän kanssa vai tultava täysin itsenäiseksi. Tsekkiläiset toivoivat autonomista Suomea, mutta katsoivat, että sen liitto kansanvaltaisen Venäjän tasavallan kanssa olisi poliittiseksi hyödyksi. Myöskin Serbia selitti, että Suomen tulisi olla autonomisena osana Venäjän suuressa demokraattisessa liittokunnassa. Kuten näkyy, eivät tsekkiläiset ja serbialaiset voineet vapautua slavofiilisistä aatteista. Ehdotonta tukea itsenäisyyspyrkimyksissämme saimme sen sijaan Saksan, Itävallan ja Kroatia-Slavonian valtuutettujen taholta. Wiik ja Sirola olivat pitäneet kokouksen Saksan valtuuskunnan jäsenten kanssa Hotel Continentalissa, missä nämä asuivat. Ebert toimi puheenjohtajana ja muista olivat läsnä Ed. David, Fischer, Hermann Müller ja Scheidemann. Maisteri Wiik oli tällöin tehnyt selkoa Suomen asemasta huomauttaen, ettei venäläinen imperialismi näytä menneen hautaan taannun mukana. Varsinaista keskustelua ei syntynyt, myöskään ei tehty mitään päätöstä, mutta tuloksen oli kuitenkin se että saksalaiset esiintyessään kesäkuun 7-13 p:na johtavassa hollantilais-skandinavialaisessa komiteassa kannattivat Suomen vaatimusta päästä täysin itsenäiseksi. Samoin tekivät, kuten sanottu, itävaltalaiset. Myöskin näitten valtuutettujen — Ellenbogenin ja Hueberin — kanssa olivat meikäläiset neuvotelleet.
On itsestään selvää, että meidän sosialidemokraattimme Tukholmassa ollessaan eivät jättäneet tunnustelematta venäläisten lähettien kantaa. M.m. ilmoitti Sirola minulle toukokuun 16 p:nä tavanneensa Axelrodin ja tämän vaikutusvaltaisen johtajan sanoneen hänelle, että Venäjän sosialidemokraatit eivät vastusta Suomen riippumattomuutta. Tälle lausunnolle ei Sirola kuitenkaan antanut suurta merkitystä. Olivathan ne lähetit, jotka hänen puolueensa oli lähettänyt Pietariin huhtikuun lopussa, saaneet sen vaikutelman, että Venäjän menshevikit eivät toistaiseksi tahtoneet suostua Suomen riippumattomuuteen. Sitä vastoin olivat bolshevikit ilmoittaneet heille, että Suomen täytyy päästä itsenäiseksi, jos se sitä haluaa. Saman vastauksen sain minäkin juuri näinä päivinä niiltä kahdelta bolshevikilta, Radekilta ja Fürstenbergiltä, joiden luona kävin siinä Saltsjöbadenin huvilassa, jossa he asuivat.
Sanalla sanoen, meillä oli täysi syy olla tyytyväisiä sösialidemokraattiemme esiintymiseen. Suurella mielihyvällä saatoimme viitata herroihin Sirola, Wiik ja Perttilä näkyvinä todistajina siitä, että heidän puolueensa oli niiden isänmaallisten mielipiteiden takana, joita Tokoi oli lausunut eduskunnassa. Eräässä Stockholms Dagbladin toukokuun 5 p:nä julkaisemassa haastattelussa tehosti Sirola nimenomaan sitä, että Tokoi oli lausunut vain mitä Suomen kansa ajattelee. Onko sitten kumma, että me tervehdimme sosialidemokraatteja liittolaisinamme? Puolueen yhteiskunnalliset vaatimukset, jotka mielestämme menivät liian pitkälle, täytyi meidän tietenkin ottaa kaupanpäällisiksi, mutta se puoli asiaa aina järjestyisi jollakin tavoin, ajattelimme me optimismissamme. Eräässä tähän aikaan Berliiniin lähettämässäni raportissa kirjoitin, että sosialidemokraatit ovat Suomen itsenäisyyspyrkimysten varsinaisia kannattajia.
Tuntuu kuin sosialistien valtuutetut itse juuri silloin olisivat pyrkineet käytännölliseen yhteistyöhön meidän kanssamme itsenäisyyssuunnitelmien toteuttamiseksi. Heidän toivomuksestaan toimeenpantiin kesäkuun 4 p:nä minun luonani kokous, jossa asiasta keskusteltiin. Kokoukseen, jossa minä olin puheenjohtajana, ottivat osaa yllämainitut kolme valtuutettua ja meidän puoleltamme toht. Sivén, toht. Renvall, Fabritius, Donner ja Norrmén. Keskustelu tuli kuitenkin olemaan pettymys. Havaittiin, että oli mahdoton aikaansaada mitään yhteistä päätöstä aseellisesta kapinasta. Wiik sanoi vilpittömästi, että hän puolestaan näkee mieluummin, että itsenäisyys saavutetaan rauhallisin keinoin, ja mitä Sirola oikeastaan ajatteli ja tahtoi, ei käynyt selville.[79] Ainoastaan Perttilä kysyi meiltä suoraan, paljonko aseita me voisimme hankkia Saksasta. Helpompi oli sopia poliisilta kysymyksistä. Toht. Renvallin lausunto, että eduskunnan, jos Venäjän hallitus kieltäytyisi hyväksymästä ehdotusta hallitsijan valtuuksien siirtämisestä senaatille pitäisi »ottaa maan asiain johto käsiinsä», saavutti yleistä hyväksymistä — olen muistiin merkinnyt. Mutta tällaista ajatustenvaihtoa pitemmälle emme tulleet.
Tätä tietä, sen huomasimme, ei aseellista vapaustaistelua voitu valmistaa, niin mielellämme kuin olisimme toivoneetkin sosialidemokraattien olevan mukana. Toukokuun kuluessa pidettiin Tukholmassa vilkkaita neuvotteluja poliittisen järjestön osaston ja meidän sotilaskomiteamme edustajain välillä.[80] Neuvottelut eivät kuitenkaan vielä johtaneet tuloksiin. Niissä ei jätetty myöskään Ruotsia syrjään. Ruotsin aktivistit ja varsinkin upseerit olivat erinomaisen kiinnostuneita niihin mahdollisuuksiin, joita nyt tuntui tarjoutuvan. Toukokuun 11 p:nä pidettiin ensimmäinen ruotsalaisten kokous rouva Segerstrålen asunnossa. Sitä seurasi toinen kokous, jossa oli enemmän osanottajia. Läsnäolijoista on minulla muistiinmerkittynä seuraavat ruotsalaiset: professori Hjärne, toimittaja Sohiman, entinen ministeri Westman, valtionarkivaario Clason, liberaalinen poliitikko ja lämmin Suomen ystävä kapteeni Liljedahl, kapteenit Bennedich, Rydeberg ja Reutersvärd, toht. Söderqvist ja toht. Sven Hedin, sekä seuraavat suomalaiset: von Bonsdorff, Castrén, Sivén, Fabritius, Donner, Erich, eversti Mexmontan, ratsumestarit Ignatius ja Ahrenberg, toht. Renvall ja minä. Neuvotteluista olen laatinut seuraavan lyhyen yhteenvedon: Kokouksen aloitti Renvall. Ruotsalaiset poliitikot (Clason, Liljedahl ja Westman) sanoivat, että nykyjään ei juuri ole toiveita diplomaattisesta toimenpiteestä Ruotsin puolelta Suomen hyväksi. Bennedich puhui verestä ja raudasta. Liljedahl ehdotti suomalais-ruotsalaisen yhdistyksen muodostamista poliittista valistustointa varten. Ehdotusta kannatettiin. Hjärne varoitti Suomea ennenaikaisesta itsenäisyysjulistuksesta. Hedin tahtoi tietää, eikö Suomi haluaisi yhtymistä Ruotsiin. Castrén vastasi myöntävästi. — Täydentäviä tietoja tästä kokouksesta antaa kenraali Ignatius muistelmissaan. Käytännöllisiin tuloksiin se ei johtanut. Perustava merkitys oli sitä vastoin valtuuskunnan kokouksilla 12,13 ja 16 p:nä toukokuuta, joissa olivat läsnä Ignatius, Mexmontan, Ahrenberg ja Renvall. Näissä tehdyt päätökset[81] olivat lähtökohtana sille tarmokkaalle toiminnalle, johon uudesti muodostunut A.K. ryhtyi kesän kuluessa ja jonka tuloksena oli suojeluskuntalaitoksen syntyminen.
Kokonaisen sarjan muodostivat toisaalta ne Tukholmassa toukokuulla pidetyt kokoukset, jotka olin toimeenpannut aikaansaadakseni yhteistoimintaa Suomen ja Venäjän valtakunnan ei-venäläisten kansallisuuksien välillä, mikä siis oli yritys puhaltaa uutta henkeä nääntyvään Liittoon. Kokouksiin, jotka pidettiin kuun keskivaiheilla minun luonani, ottivat osaa meidän puolestamme Konni Zilliacus, toht. Sivén, Fabritius ja minä, virolaisten puolesta Kesküla, lättiläisten puolesta toht. Trauberg, liettualaisten puolesta Jurkunas-Scheynius ja Aukstolis, puolalaisten puolesta kreivi Rostworowski, Kunowski ja Zabicki, georgialaisten puolesta ruhtinas Matchabelli ja Tsereteli ja Venäjän muhamettilaisten puolesta Abdul Raschid Ibrahim. Tarkoitus oli etsiä yhteisen esiintymisen perustaa tulevassa sosialistisessa rauhankonferenssissa. Mutta pitkien neuvotteluiden tuloksena oli ainoastaan yhteisen »tiedonantokomitean» perustaminen. Epäonnistumisen pääasiallisena syynä oli itsepäinen Kesküla. Kaduin syvästi, että olin kutsunut hänet mukaan. Kun Zilliacus suoraan kysyi häneltä, onko Viro Venäjän puolella vai sitä vastaan, vastasi hän, että sen täytyy riippua olosuhteista, ja kuitenkin esiintyi tuo omatekoinen pienen kansan edustaja miltei sietämättömän mahtipontisesti. Nyt olivat, sanoi hän, virolaiset toisen kerran luoneet Venäjän valtakunnan. Mitä kokouksissa muuten keskusteltiin, sen voin sivuuttaa, kun se ei kuitenkaan johtanut mihinkään. Jonkin verran toiveita kiinnitin sitä vastoin siihen tuumaani, että pitäisi muodostaa Venäjän valtakunnan ei-venäläisten kansallisuuksien edustajain yhteinen komitea Helsinkiin. Tuuma saavutti maanmiesteni kannatusta ja jotakin siihen suuntaan lienee todella yritetty Helsingissä. Mutta sekin suunnitelma raukesi lopulta. Käytännöllinen yhteistyö »sorrettujen» välillä meni ylimalkaan yli ihmiskyvyn. Ei päästy pitemmälle kuin loppumattomiin väittelyihin ja tuntehikkaisiin veljeilyn ilmaisuihin.
Se oli työteliästä aikaa tämä ihmeellinen vallankumouskevät Minä seisoin keskellä mitä erilaisinten tehtävien ryöppyä, jotka veivät ajatukseni ja voimani ilman muuta näkyvää tulosta kuin ne sanomalehtiartikkelit ja poliittiset selostukset, joita kynästäni valui ehtymättömänä virtana. Ystäväni ja työtoverini Numelin, H. Zilliacus ja H.R. Söderström olivat minulle uskollisia avustajia juoksevain asiain hoidossa toimistossani. Läheisessä yhteistyössä olin, paitsi valtuuskunnan jäsenten, myöskin Konni Zilliacuksen, Herman Stenbergin, Norrménin ja Svedlinin kanssa. Numelin ja Svedlin matkustivat kuitenkin vallankumouksen puhjettua Suomeen.
Myöskin vaimolleni oli se rasittavaa aikaa. Hänen oli pidettävä kunnossa kotia, joka enemmän kuin milloinkaan oli luonteeltaan ikäänkuin poliittinen klubihuoneisto, missä ihmisiä lakkaamatta liikkui tullen mennen ja missä aamiais- ja päivällisvieraina paitsi tavallisia ruokavieraita aina oli joitakin ystäviämme ja maanmiehiämme tai myöskin ihmeellisiä kaukaisia matkalaisia »sorrettujen» piiristä. Vakinaisten ruokavierasten joukossa toukokuulla oli Simon taistelussa joulukuussa 1916 pahoinruhjottu Sven Weckström, joka paettuaan Oulun vankilasta maaliskuun 17 p:nä oli ollut hoidettavana Serafimer-sairaalassa Tukholmassa.[82] Hän oli huhtikuun 25 p:nä päässyt sairaalasta ja asui nyt toipilaana Herman Stenbergin luona samassa talossa kuin me. Vaimollani oli nyt rakkaana tehtävänä äidillisen huollon antaminen sairaalle haavoittuneelle sankarille.
Niiden jääkärien joukossa, jotka nyt vallankumouksen jälkeen jälleen saimme lausua tervetulleiksi, olivat m.m. Spalernajan vangit Relander, Heiskanen ja Väisänen, ja vähän myöhemmin Aarne Sihvo. Istuimme tuntikausia kuuntelemassa heidän jännittäviä kertomuksiaan seikkailuistaan Suomessa ja vankeusajastaan. Tutkintopöytäkirjoista oli käynyt ilmi, että venäläiset ilmiantojen avulla olivat saaneet tietää »suunnattoman paljon kaikesta». Kai Donner oli mainittu Helsingin »konttori» minut Tukholman »konttorin» päälliköksi — Eräs toinen reipas Tukholmaan tähän aikaan saapunut spalernajalainen oli Erik Bahne. Hän sai sittemmin toimen Liiton toimistossa ja otti tehokkaasti osaa propagandatyöhömme.
Paljon olisi kertomista niistä monista vieraista kaukaisista maista saapuneista henkilöistä, joiden kanssa tulin kosketuksiin Liiton asiamiehenä. Niistä oli varsinkin kaksi ikäänkuin jostakin seikkailuromaanista suorastaan leikattua. Toinen oli georgialainen Matchabelli, toinen intialainen Virendranath Chattopadhyaya.