Paroni von der Roppin kehoituksesta kirjoitin Berliinissä oleskellessani Suomessa vallitsevasta asemasta kaksi selontekoa, joista edellinen oli päivätty 16:ntena, jälkimmäinen 24:ntenä huhtikuuta. Esitin niissä lausuntoja useista suomalaisista sanomalehdistä — Mäkelinin äänenkannattajasta Kansantahdosta, Hufvudstadsbladetista, Savottaresta ja Uudesta Suomettaresta — ynnä valtiollisten puolueiden päätöslauselmia, todistaakseni, että yleinen mielipide Suomessa ei tyytynyt siihen, mitä autonomiamanifestilla oli saavutettu. Savottaressa oli suoraan sanottu, että täysin riippumattoman, kansainvälisesti tunnustetun Suomen valtion luominen on kansan hartain toivo. Että Suomi ei heti julistautunut riippumattomaksi, johtui siitä, että se vielä oli Venäjän mahdin vallassa. Venäjän hallitus oli selvästi osoittanut, että se ei edes autonomiamme laajentamiskysymyksessä tahtonut suostua meidän vaatimuksiimme. Niinpä esimerkiksi siihen, joka tarkoitti senaatin valtuuksien lisäämistä. Mutta me olimme lujasti päättäneet ottaa kohtalomme ohjat omiin käsiimme, jos tapausten kulku johtaisi siihen, että Venäjä ei enää saattaisi sotilaallisesti vallita Suomea. »Jos jo ennen tai vaikkapa vasta rauhansopimuksen jälkeen», kirjoitin minä, »Venäjällä syntyy sekasortoiset olot, on Suomen, jo turvatakseen itsensä anarkian vaaroilta, pakko julistautua irti Venäjän yhteydestä.» Toinen mahdollisuus, joka oman vakaumukseni mukaan tulisi aiheuttamaan Suomen itsenäisyysjulistuksen, oli voitokas saksalaisten rynnistys Pietaria kohti.

Nämä kaksi selontekoa toimitin osittain mieskohtaisesti, osittain kirjeissä erinäisille johtaville henkilöille, joista mainittakoon ulkoministeri Zimmermann, alivaltiosihteeri von dem Busche, kreivi Pourtalés ja lähetystösihteeri von Wesendonk (ulkoministeriöstä), alivaltiosihteeri Wahnscheffe (valtakunnankansliasta), tohtori Rohrbach, salaneuvos Schiemann (jota pyydettiin toimittamaan ne edelleen keisarille), everstiluutnantti von Haeften ulkoministeriön sotilasosastossa (edelleen toimitettavaksi kenraali Ludendorffille), Hamburg-Amerika Linjan johtaja von Holtzendorff (hän lähetti kirjelmän edelleen veljelleen amiraalille, joka oli amiraaliesikunnan päällikkö), rahaministeri Helfferich, pankkiiri Max Warburg, valtiopäiväin kansallisvapaamielisen puolueen johtaja salaneuvos Schiffer, konservatiivisen puolueen johtaja kreivi Westarp sekä entinen ministeri Dernburg. Kirjoitin myöskin samanhenkisen artikkelin Berliner Tageblattia varten ja annoin sen mieskohtaisesta sen päätoimittajalle Wolffille, jonka tapasin monien muiden ohella kerhossa »Deutsche Gesellschaft 1914» (jossa Wetterhoff oli ollut jäsenenä). Sitäpaitsi jakelin erikoista kirjoitelmaa niistä tehtävistä, joita varten Venäjän sorrettujen kansojen liiton olisi työskenneltävä. Keskustellessani Zimmermannin kanssa saatoin kuitenkin todeta, kuinka vaikeaa asiaan parhaitenkin perehtyneiden saksalaisten oli käsittää Suomessa vallitsevaa tilaa. Hän sanoi minulle verraten kipakasti, että Suomen, jos se tahtoo tulla vapaaksi, nyt pitäisi tehdä jotakin vapautensa hyväksi. »Muutenhan te olette yhtä pehmoisia kuin venäläiset», lausui hän. (Sonst seid ihr ebenso weich wie die Russen.) »Minä väitin kohteliaasti vastaan, korostaen, että Suomi on sotatilan paineen alaisena», olen merkinnyt päiväkirjaani.

On itsestään selvää, että minä tässä tilapäisessä propagandatoimessani toimin yksissä neuvoin niiden valtuuskunnan jäsenten vapaahra von Bonsdorffin, professori Erichin ja maisteri Fabritiuksen — kanssa, jotka silloin olivat Berliinissä. Yksissä ponnistelimme me turhaan hankkiaksemme ulkoministeriöstä virallisen asiakirjan, joka sisältäisi edellä mainitun keisarillisen selityksen Samansuuntaisen ehdotuksen esitti minulle toht. Südekum, suosittaen valtiopäivillä tehtävää välikysymystä, johon Zimmermann sitten vastaisi jokseenkin samoilla sanoilla kuin mitä oli käytetty keisarin hyväksymässä luottamuksellisessa lausumassa. Ei tämäkään suunnitelma johtanut tulokseen.

Aivan hämmentävän moninaisia vaikutelmia oli mielessäni, kun huhtikuun 25 p:nä lähdin paluumatkalle Tukholmaan. En voi sanoa, että vaikutelmat olisivat olleet juuri rohkaisevia. Minusta oli tuntunut kuin poliittinen suunta Saksassa tällä hetkellä olisi ollut epäröivä ja selviä suuntaviivoja vailla. Ulospäin ei voitu sopia määrätystä sodan päämäärästä ja sisäänpäin esiintyi yhä enemmän vaatimus suunnan muutoksesta vapaamieliseen ja parlamentaariseen henkeen. Olin ollut uumoavinani ensimmäisiä oireita siitä sisäisestä hajaannusprosessista, joka vuotta myöhemmin niin kohtalokkaasti vaikutti luhistumiseen. Saksan kansan ihmeteltävä sisäinen voima oli pingoitettu jo siihen pisteeseen, jota ei hevin voinut paljon ylittää.

Vielä pitivät sentään Hindenburgin ylväät armeijat puoliaan ylivaltaa vastaan. Suuressa päämajassa ei vallinnut minkäänlaista epäröintiä päämäärän ja keinojen suhteen. Tyynesti ja kylmästi punnittiin siellä sotilaallisia mahdollisuuksia. Me omalta näkökannaltamme saatoimme toivoa, että armeijan ylijohto antamatta Berliinissä käytyjen poliittisten väittelyiden hämmentää mieltänsä, katsoisi edullisimmaksi voimakkaalla rynnistyksellä pyyhkäistä itäisen vihollisen pois pelistä. Kuinka tärkeää olikaan meidän tätä odottaessa ylläpitää saksalaisissa käsitystä, että taisteluun valmis Suomi kulki määrätietoisesti edelleen itsenäisyyspolitiikan selvää linjaa ja oli altis hyökkäämään muurin aukkoon, kun ratkaiseva isku kohdistettaisiin Venäjän lahoa valtiorakennusta vastaan!

* * * * *

Mutta minkälainen oli mieliala Suomessa? Berliinissä olin ilmoittanut yleisen mielipiteen Suomessa yhä yksimielisemmin vaativan täyttä riippumattomuutta, mutta en ollut ihan varma, etteikö siinä ollut asian kaunistelua. Istuessani junassa Malmön ja Tukholman välillä sain kuitenkin loistavan todistuksen, että en ollut erehtynyt. Ruotsin sanomalehdet sisälsivät näet silloin referaatin Tokoin eduskunnassa huhtikuun 20 p:nä pitämästä kuuluisasta puheesta, jossa hän peittelemättä oli julistanut, että Suomi vaatii täydellistä valtiollista itsenäisyyttä. Mutta ei siinä kylliksi. Kun huhtikuun 26 p:nä saavuin Tukholmaan, kuulin johtaja Sariolta, joka juuri silloin oli palannut Helsingistä, että Yrjö Mäkelin, joka oli perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja, oli hänelle lausunut hartaasti toivovansa saksalaisten lähtevän ryntäämään Pietaria kohti mahdollisimman pian. Että Mäkelin oli aktivistisen kannan miehiä, ei ollut meille tuntematonta. Maaliskuun lopulla hän oli lausunut läheteillemme Haaparannassa, että jääkäripataljoona jo nyt oli tehnyt maallemme palveluksen, jonka merkitystä ei voi kyllin korkeaksi arvioida. Nyt saimme tietää, että mielipiteet Suomen sosialidemokraattisessa puolueessa yleisesti kävivät tähän suuntaan. Toukokuun 3 p:nä kertoi minulle toht. Zilliacus, joka silloin saapui Tukholmaan toht. Heikki Renvallin seurassa, merkillisiä neuvotteluistaan sosialidemokraattiemme kanssa Ennenkuin Tokoi oli pitänyt puheensa eduskunnassa, oli Mäkelin eräässä kokouksessa varoittanut puoluetovereitaan yhteistoiminnasta venäläisten sosialidemokraattien kanssa ja avoimesti puhunut saksalaisten avusta. Häntä oli siinä intomielisesti kannatettu. Mäkelin oli saanut tehtäväkseen pyytää meidän järjestöämme lähettämään jonkun pyytämään sotilaallista apua Saksalta». Kun Zilliacus oli vastannut, että hän ei voi puhua sosialidemokraattien nimissä, oli hänelle annettu eräälle käyntikortille kirjoitettu valtuus. Olihan tämä verraten keveä tapa käsitellä niin tärkeää kysymystä, mutta hengen suunta tuntui meistä selvältä. Emmekö me aktivistit voineet nyt aikaansaada yhteistoimintaa sosialidemokraattien kanssa yhteisen päämäärän saavuttamiseksi? Siltä todellakin näytti. Maaliskuun 4 p:nä saapuivat Yrjö Sirola ja K.H. Wiik Tukholmaan, vähän myöhemmin W. Perttilä valtuutettuina osanottajina siihen kansainväliseen sosialistiseen rauhankonferenssiin, jonka tuli alkaa 15 p:nä toukokuuta. Sirola tuli heti minun luokseni. Hän sanoi saaneensa puolueeltaan tehtäväksi ilmoittaa ulkomaisille sosialisteille, että Suomen sosialidemokraattinen puolue pyrkii Suomen itsenäisyyteen, ja pyytää heitä olemaan tinkimättä Suomen vaatimuksista. Lähimmiltä puolueystäviltään hän oli lisäksi saanut tehtävän koettaa estää Saksaa jättämästä meitä pulaan. Saatoimmeko toivoa sen parempaa? Lähiviikkoina kehittyikin läheinen yhteistyö sosialidemokraattisten lähettien ja meidän, lähinnä Erichin, Donnerin ja minun välillämme. Professori Erich auttoi heitä niiden valtio-oikeudellisten selontekojen laatimisessa, joita lähettien tuli konferenssille esittää. Sirola oli usein minun luonani. M.m. oli hän kerran päivällisellä minun luonani yhdessä puoluetoverinsa ruotsalaisen aktivistin Otto Järten kanssa, joka antoi hänelle hyviä neuvoja. Minun neuvostani kävi hän myöskin Goldbeck-Löwen luona, joka sai mitä parhaan vaikutelman hänen järkevistä mielipiteistään.

Sosialistinen konferenssi oli järjestetty niin, että eri kansallisuuksien valtuutetut vuoronsa mukaan esittivät näkökantansa ja ehdotuksensa johtavalle hollantilaisskandinavialaiselle komitealle. Toukokuun 23 ja 24 p:nä oli Suomen vuoro. Sirola ja Wiik jättivät silloin allekirjoittamansa kirjallisen esityksen, jossa Suomen poliittiset vaatimukset tarkoin määriteltiin.

Tämä asiakirja, joka on julkaistu konferenssin virallisessa kertomuksessa[78] on hyvin mielenkiintoinen historiallinen todistuskappale. Johdannossa sanotaan, että valtuutetut tosin edustavat vain Suomen sosialidemokraattista puoluetta, mutta luulevat tulkitsevansa myöskin »muiden edistysmielisten piirien mielipidettä». Ensinnä tuodaan esiin vaatimus, että Suomi saa tulevassa rauhankongressissa esittää omien edustajiensa kautta toivomuksensa ja vaatimuksensa. Sen jälkeen seuraa yksityiskohtainen selonteko perustuslakitaistelustamme ja autonomiaamme haittaavista puutteita. Lähinnä Suomi vaatii m.m., että Venäjä ei enää saisi pitää sotaväkeä ja linnoituksia maassa sekä että Suomi muodostaisi oman tullialueensa ja saisi oikeuden tehdä omia kauppasopimuksia ulkovaltojen kanssa. Mutta — kuuluu jatko — »yllämainitut Suomen autonomiaa oleellisesti haittaavat puutteet voidaan täydellisesti poistaa ainoastaan siinä tapauksessa, että Suomesta tulee riippumaton valtio». Tätä perustellaan laajasti. Ainoastaan ulkonainen fyysillinen pakko voi saada Suomen kansan edelleen jäämään yhteyteen Venäjän kanssa. Sotilaallisen aseman vuoksi ei Suomi tällä hetkellä voi vaatia täyden itsenäisyytensä välitöntä toteuttamista, vaan ainoastaan sitä, että suhde Venäjän hallitukseen väliaikaisesti järjestellään. »Mutta Suomen kansan», niin jatketaan, »on pakko samalla huolehtia tulevaisuudestaan ja se vaatii tulevan asemansa kansainvälistä järjestelyä jo rauhanteossa. Jos kysymys Suomen oikeudellisesta asemasta jätetään Venäjän perustavan kokouksen päätettäväksi, kuten Venäjän hallitus tahtoo, menetämme me tilaisuuden päästä vapaaksi. Meidän kohtalomme tulee silloin riippuvaksi Venäjällä vaikuttavien eri yhteiskunnallisten voimien välisestä pelistä, ja näistä voimista tulevat kansallis-kiihkomieliset ainekset mitä todennäköisimmin olemaan melko väkevät.» Valtuutetut vetoavat lopuksi kansojen itsemääräämisoikeuden periaatteeseen, jota kansainvälinen sosialismi oli julistanut sekä sodan aikana että sitä ennen.

Etenkin eräs kohta tässä memorandumissa ansaitsee huomiota. Meidän sosialistiset valtuutettumme lausuivat peittelemättä, että Suomi ainoastaan »sotilaallisen aseman vuoksi» ei voi vaatia heti täydellistä itsenäisyyttä. Loogillinen johtopäätös oli, että riippumattomuusjulistus seuraisi heti kun venäläisten joukkojen on pakko lähteä maasta. Mutta mikä mahti saattoi pakottaa nämä siihen, jollei juuri Saksa? Näin ollen näytti sosialidemokraattien kanta vaativan heitä läheiseen yhteistoimintaan meidän aktivistien kanssa, koskahan juuri me koetimme saada Saksan poliittisiin ja sotilaallisiin tekoihin Suomen hyväksi.