Hornborg, joka niinikään oli saapunut Berliinistä, matkusti maaliskuun 31 p:nä Suomeen hoitamaan edustajan tehtäviään valtiopäivillä. Hän sai siis välittömästi tuoda Helsinkiin iloisen tiedon keisarillisesta lupauksesta. Huhtikuun 5 p:nä matkusti myöskin Sario Helsinkiin. Kumpikin oli Berliinissä saanut sen käsityksen, että me saisimme Saksan ulkoministeriöltä virallisesti vahvistetun asiakirjan, joka sisältäisi keisarin hyväksymän selityksen, ja niin lienevät he asian Helsingissä esittäneetkin. Kun von Bonsdorff huhtikuun 6 p:nä saapui Tukholmaan, ei hänellä kuitenkaan sellaista asiakirjaa ollut. Hornborgilta ja Sariolta saamamme kertomus oli siis johtunut valitettavasta väärinkäsityksestä. Me olimme saaneet ainoastaan selityksen jäljennöksen ilman päivämäärää, osoitetta ja allekirjoitusta. Pettymyksemme ei ollut vähäinen. Minä puolestani muistelin sitä kirjettä, jonka kesäkuussa 1915 olin saanut uskolliselta kannattajaltamme Lyytikäiseltä ja jossa puhuttiin huhusta, että meillä oli hallussamme kirjallinen sitoumus Saksan puolelta. Suomessa tahdottiin nähdä jotakin paperille kirjoitettua, mutta saatoimmeko nyt sanoa sitä saaneemme? Sinänsä oli tosin Saksan keisarin lupaus sitova, mutta me olimme kuitenkin Hornborgin ja Sarion mukana lähettämällämme sanalla jossakin määrin eksyttäneet kotimaassa olevia. Se oli kiusallista, ja karvaita arvosteluja lausuttiin valtuuskunnassa tämän johdosta, sitä kun katsottiin laiminlyömiseksi meidän puoleltamme. Eri ehdotuksia tehtiinkin allekirjoitetun asiakirjan hankkimiseksi edes nyt post festum. Ne yritykset, joita todella siihen suuntaan tehtiin — myöskin konsuli Goldbeck-Löwe kirjoitti siitä suoraan Zimmermannille — eivät kuitenkaan johtaneet mihinkään tuloksiin.
Tässä oli siis kaikki, mitä Saksan ulkoministeriö saattoi tehdä meidän hyväksemme. Enemmän merkitystä oli Saksan sotilasviranomaisten toimenpiteillä. Valtuuskunnan esitys, että jääkäripataljoona lopullisesti siirrettäisiin pois rintamalta saamaan edelleen koulutusta sen odottaessa varsinaista käyttöään tehtäväänsä Suomessa, oli hyväksytty. Maaliskuun 25 p:nä siirrettiin pataljoona Libauhun, jossa se sai olla, kunnes se helmikuussa 1918 lähetettiin meritse Danzigin kautta Suomeen. Mitä suurin merkitys vastaisuudessa oli sillä, että ei ainoastaan pataljoonan asiat, vaan ylimalkaan koko Saksan meidän vapausliikkeemme yhteydessä oleva sotapolitiikka nyt kenraali Ludendorffin käskystä siirrettiin »kenttäarmeijan yleisesikunnan Berliinissä olevalle valtiolliselle jaostolle», jonka päällikkönä oli kapteeni, sittemmin salaneuvos Ernst von Hülsen.[77] Jo maaliskuun 21 p:na ilmoitti lähetystöneuvos von Kienlin minulle, että kaksi mainittuun valtiolliseen jaostoon kuuluvaa henkilöä aivan ensi tilassa saapuisi Tukholmaan asettuakseen yhteyteen valtuuskunnan kanssa Suomen vapausliikkeen edistämiseksi. Toinen näistä henkilöistä oli johtaja Hans Steinwachs, joka siten alkoi tärkeän toimintansa meidän järjestömme ja Saksan ylimmän sodanjohdon välittäjänä. Tällä toimenpiteellä saatiin aikaan sangen tarpeellinen saksalaiselta taholta suoritettavan työn keskitys ja samalla se oli meille todistuksena, että suuressa päämajassa nyttemmin pidettiin Suomen avustamista reaalisena sotilaallisena etuna.
Sen työnjaon johdosta, joka valtuuskunnassamme oli toimeenpantu, tuli minulla olemaan verraten vähän tekemistä yleisesikunnan valtiollisen jaoston kanssa, kun näet sotilasasioita hoitivat toiset valtuuskunnan jäsenet, etupäässä maisteri Kai Donner, sittemmin Tukholmassa olevan sotilaskomiteamme edustajain avulla. On tunnettua, että valtiollisen jaoston ja sotilaskomitean yhteistyön panivat alkuun toukokuussa eversti Mexmontan, ratsumestarit Hannes Ignatius ja Ahrenberg sekä kapteeni Gösta Theslöf.
Se vapausliikkeemme jakso, joka nyt seurasi, on verraten hyvin tunnettu monista ennen julkaistuista kuvauksista. Yhä useampia henkilöitä sekä Suomessa että ulkomailla liittyi nyt työhön, joka muodostui toisenlaiseksi kuin ennen kotimaan valtiollisten olojen muuttumisen johdosta. En ryhdy senvuoksi esittämään yhtenäistä kuvausta tapausten kulusta; rajoitun vain kertomaan muutamia omia elämyksiäni tältä ajalta.
* * * * *
Minun on silloin ensin kerrottava kokemuksistani kahden viikon oleskelun aikana Berliinissä huhtikuulla. Matkani johtui lähinnä välttämättömyydestä neuvotella paroni von der Roppin kanssa siitä, mille kannalle Venäjän sorrettujen kansojen liiton tuli asettua siinä uudessa tilanteessa, jonka Venäjän vallankumous oli luonut. Minun mielestäni olisi Liiton pitänyt kokoontua konferenssiin, jossa kukin kansakunta esittäisi vaatimuksia, jotka menisivät jonkin verran pitemmälle kuin ne myönnytykset, joihin Venäjän uusi hallitus oli suostunut. Mutta paroni von der Ropp ja minä tulimme pian vakuutetuiksi, että ajankohta oli sellaiselle konferenssille erittäin epäsuotuisa. Siitäkään Liiton julistuksesta, johon laadimme luonnoksen, ei tullut mitään senvuoksi, että Liiton esimies Lempicki ei suostunut sitä allekirjoittamaan. Meidän täytyi tyytyä odottamaan tapahtumain kehittymistä, sitäkin suuremmalla syyllä, kun Berliinissä oltiin sangen epätietoisia siitä, mille kannalle Saksan nyt oli asetuttava Venäjän suhteen.
Suuri kysymys oli: pitäisikö Saksan käyttää tilaisuutta musertavan iskun antamiseen heikenneelle Venäjälle ja siten pakottaa se rauhantekoon, vai olisiko parempi seistä kivääri kädessä ja odottaa jatkuvan hajaannuksen tulosta? Keskustellessani useiden eri suuntiin kuuluvien poliitikkojen kanssa saatoin havaita, kuinka jyrkästi vastakkaisia mielipiteet tässä suhteessa olivat.
Konservatiivien johtaja kreivi Westarp, jonka tapasin huhtikuun 23 p:nä valtiopäivillä, oli ehdottomasti sodan tarmokkaan jatkamisen puolella, ja samaan suuntaan työskentelivät balttilaiset poliitikot, salaneuvos professori Schiemann etupäässä. Sen kannan puolesta puhui tosiaan sangen moni seikka. Venäjän rintaman vastustusvoima oli juuri nyt kaikkein pienimmillään. Kerrottiin uskomattomia juttuja siitä mieskurin höltymisestä, jonka vallankumous oli aikaansaanut Venäjän armeijassa Lähettejä saapui saksalaisten puolelle, ja kun saksalaiset upseerit tulivat vastavierailulle, tarjottiin heille samppanjaa. Venäläisiä sotamiehiä karkasi riveistä laumoittain. Mutta toisaalta tiedettiin, että Venäjän väliaikainen hallitus ranskalaisten ja englantilaisten kannustamana ei tahtonut kuulla puhuttavankaan rauhasta, vaan valmistautui tarmokkaisiin toimiin mieskurin palauttamiseksi. Eikö senvuoksi saksalaiselta kannalta ollut viisainta nyt iskeä, kun menestyksen toive oli ilmeinen?
Oli kuitenkin selvää, että Berliinin johtavissa piireissä vastakkainen suunta oli voimakkaampi. Vanha tuttavani sosialidemokraatti toht. Südekum, valtiopäiväin päävaliokunnan jäsen, oli täynnä intoa ajatellessaan mahdollisuutta, että Venäjän kanssa saataisiin aikaan pikainen rauha ilman uusia sotilaallisia ponnistuksia, ja hänen kannallaan olivat monet muut niitä poliitikkoja, joiden luona kävin. Ulkoministeri Zimmermann, jonka kanssa keskustelin huhtikuun 19 p:nä, selitti, että rynnistystä tällä hetkellä ei käynyt ajatteleminenkaan, mutta että se voisi olla mahdollinen jonkin ajan kuluttua. Hän perusti toiveensa Venäjän armeijassa tapahtuvaan järjestyksen höltymiseen. Asema länsirintamalla oli todellisuudessa niin huolestuttava, että saksalaiset saivat olla iloisia, kun pääsivät mahdollisimman pienillä voimanponnistuksilla idässä. Juuri huhtikuussa minun oleskellessani Berliinissä oli saksalaisten rintamaa työnnetty aika lailla taaksepäin Arrasin verisissä taisteluissa. Tuntui senvuoksi arveluttavalta ryhtyä rynnistykseen itää vastaan, joka joka tapauksessa vaatisi sangen suuria sotavoimia. Sitäpaitsi oli Yhdysvaltain sodanjulistus huhtikuun 6 p:nä tehnyt yleiseen mielipiteeseen syvemmän vaikutuksen kuin julkisesti tahdottiin myöntää. Lisäksi tuli, että Saksan sisäiset olot alkoivat huolestuttaa. Nälkätalvi 1916—1917 oli tehnyt vaikutuksensa. Sain kuulla levottomuutta herättäviä kertomuksia työläisten lakkoliikkeestä. Magdeburgissa oli sotaväen ollut pakko ampua kapinoivaa väkijoukkoa, jolloin 40 henkeä oli kaatunut tai haavoittunut.
Omasta puolestani luulen, että saksalaiset olisivat tehneet viisaasti rynnätessään Venäjää vastaan juuri silloin, jos vain heidän voimansa olisivat siihen riittäneet. Joka tapauksessa olisi se ollut edullista Suomelle, enkä senvuoksi laiminlyönyt keskusteluissani esiintuoda kaikkea, mitä tiesin Venäjän oloista, antaakseni tukea hyökkäystä kannattavalle suunnalle. Mutta tietenkin oli meillä vain hyvin vähän mahdollisuutta vaikuttaa asiaan. Tärkeintä meille tällä hetkellä oli koettaa haihduttaa sitä huonoa vaikutusta, minkä uutiset suomalais-venäläisestä veljeilystä olivat tehneet Saksassa, ja saada Saksan poliitikot vakuutetuiksi, että Suomi todellakin pyrki täydelliseen riippumattomuuteen.