Tämän viestin yleissuunta on selvä, mutta sen epämääräisessä muodossa huomaa, kuinka vaikeaa meidän oli määrätä kantaamme tapahtumiin, kun olimme vailla tietoja Suomessa vallitsevasta tilanteesta. Joka tapauksessa ajattelimme, että pataljoonaamme sangen pian tultaisiin tarvitsemaan kotimaassa. Maaliskuun 20 p:nä matkustivat von Bonsdorff ja Fabritius Berliiniin. Olen merkinnyt muistiin, että saattaessani heitä junalle neuvoin heitä »koettamaan aikaansaada, että osa pataljoonasta heti lähetetään Suomeen».

Mutta jo seuraavana päivänä oli saapunut sanomia jotka osoittivat 18 p:nä laatimamme viestin osittain ennenaikaiseksi. Nyt julkaistu autonomiamanifesti meni myönnytyksissä pitemmälle kuin oli odotettu eikä siihen ollut liitetty mitään ehtoa suomalaisten kutsumisesta sotapalvelukseen. Mitä tämä mahtaisi vaikuttaa mielialaan Suomessa? Sitä levottomina aprikoimme. Tapasin toht. Sivénin aamulla, ja me lähetimme heti omalla uhallamme kutsun uuteen kansalaiskokoukseen illaksi. Valtuuskunta, joka kokoontui aamupäivällä, hyväksyi toimenpiteen. Professori Erich laati kiireen kaupalla päätöslauselman, joka oli esitettävä kokoukselle. Kokous pidettiin kello 8 illalla Anglais-hotellissa. Osanottajien joukossa, joita oli yli 30 henkeä, oli muun muassa professori Georg von Wendt Helsingistä ja herra Hyrskymurto Suomen Tukholmassa olevasta sosialidemokraattisesta yhdistyksestä. Päätöslauselma hyväksyttiin, ja kokous päätti 16 äänellä 8 vastaan julkaista sen seuraavan päivän lehdissä.

Päätöslauselmassa sanottiin, että Suomen kansa ei voi turvautua Venäjän lupauksiin, jotka voidaan peruuttaa niin pian kuin valtasuhteet ovat muuttuneet, ja että sen kansallinen ja valtiollinen olemassaolo on turvattava pysyvällä tavalla. »Suomen kysymys», lausuttiin, »jota Venäjän väliaikaisen hallituksen julistus ei suinkaan ole ratkaissut tai tehnyt olemattomaksi, on oikeudelliselta ja poliittiselta sisällykseltään siksi tärkeä, että sen joka tapauksessa vielä täytyy tulla kansainvälisen järjestelyn alaiseksi, joka täysin ottaa huomioon Suomen kansan tarpeet ja luo välttämättömät edellytykset ja takeet sille, että se voi täyttää kansalliset ja yleisinhimilliset tehtävänsä. — — — Sellaisten takeiden vaatiminen tällä hetkellä on Suomen kansan velvollisuus niin nykyisen kuin tulevien polvien edessä ja tämän vaatimuksen täyttäminen on Euroopan velvollisuus kansakuntaa kohtaan, jonka epätasainen oikeustaistelu musertavaa ylivaltaa vastaan on vertaansa vailla historiassa.»

Kuten näkyy, on tämä lausuma vielä lievempi kuin marraskuun 18 p:n päätöslauselma. Meidänhän täytyi karttaa julkisessa lausunnassa esittämästä mitään, joka voisi tuottaa vaikeuksia Suomessa olevalle johdolle. Pääasia oli sen seikan toteaminen, että manifestia ei saanut katsoa lopullisesti ratkaisevaksi. Täytyi jäädä Suomessa olevien maanmiestemme asiaksi itsenäisyysvaatimuksen avoin julkilausuminen, kun sen ajan katsottiin tulleen. Kaikkien tapausten varalta lähetettiin 25 p:nä Helsinkiin professori Erichin laatima luonnos itsenäisyys-julistukseksi. Muutamia päiviä myöhemmin lähetettiin Helsinkiin toinen professori Erichin laatima memorandumi, jossa hän kehitteli maksimiohjelmaa sen varalta, että Suomi jäisi Venäjän yhteyteen. Siinä oli m.m. niin pitkälle meneviä vaatimuksia kuin että Suomen pitäisi saada oma kansallis- ja kauppalippu sekä oikeus tehdä tulli- ja kauppasopimuksia vieraiden valtojen kanssa. Sitäpaitsi pitäisi Venäjän suostua siihen, että Suomen kysymys rauhaa tehtäessä otetaan kansainvälisen järjestelyn alaiseksi.

Emme kuitenkaan voineet salata itseltämme, että meillä oli sangen pienet mahdollisuudet vaikuttaa kotimaan päätöksiin. Tukholmassa saatoimme toistaiseksi pääasiassa vain pitää huolta siitä, että vallankumouksen vaikutuksia Suomessa ei Skandinaviassa ja Saksassa käsitettäisi väärin. Se ei ollut aivan helppoa. Ruotsissa oltiin heti valmiita pitämään autonomiamanifestia erittäin onnellisena Suomen-kysymyksen ratkaisuna. Minä julkaisin useita artikkeleita Tukholman lehdissä selvittääkseni asemaa, mutta uutiset ilonilmauksista Helsingissä kumosivat skeptillisiä selittelyltäni kiusallisella tavalla. Ruotsin taholta ei käynyt tietenkään mitään toivominen, kun asiat Suomessa tuntuivat olevan niin hyvällä kannalla. Koetettiin saada erästä korkeassa asemassa olevaa henkilöä taipumaan siihen ajatukseen, että Ruotsi tunnustaisi uuden valtamuodon Venäjällä ainoastaan sillä ehdolla, että Suomen autonomia taattaisiin tulevissa rauhanneuvotteluissa (Erichin ehdotus), mutta se ei johtanut mihinkään tuloksiin, kuten arvattavaa olikin.

Tärkeämpi oli kysymys, kuinka Saksa suhtautuisi Suomen uuteen asemaan. Berliinissä oltiin ilmeisesti ensimmäisinä päivinä aivan epäselvillä tilanteesta mitä Pietariin ja Helsinkiin tulee. Maaliskuun 17 p:na kutsui ministeri von Lucius minut Saksan lähetystöön. Tavallisella kiusoittelevalla tavallaan kysyi hän minulta, emmekö me nyt voisi panna toimeen jotakin Suomessa. Siihen minä vastasin, että minun ja toverieni käsityksen mukaan on parasta asettua odottavalle kannalle, katsoen aseman epävarmuuteen. Kahta päivää myöhemmin kutsuttiin minut uudelleen lähetystöön. Nyt ilmoitti von Lucius minulle, että hänen kysymyksensä oli aiheutunut eräästä ulkoministeri Zimmermannin sähkösanomasta, että hän oli sähköttänyt lyhyen vastauksen Berliiniin ja että hän nyt oli saanut uuden sähkösanoman, jossa Zimmermann sanoi olevansa pettynyt. Enkö minä nyt voisi antaa selvempää vastausta? Minä lupasin tehdä sen kirjallisesti, neuvoteltuani toverieni kanssa. Hiljaisessa mielessäni olin suutuksissani. Miksikä en ollut heti saanut tietää, että ulkoministeri itse oli tiedustellut meidän kantaamme? Uudelleen käydessäni lähetystössä sain sitten vihdoin nähdä Zimmermannin ensimmäisen sähkösanoman sanamuodon. Se kuului: »Pyydän kehoittamaan (saksaksi 'nahezulegen') suomalaista valtuuskuntaa käyttämään nykytilannetta Venäjällä tarmokkaaseen toimintaan. Suomen itsenäiseksijulistamisen hetki näyttää tulleen.» Valtuuskunta kokoontui heti ja laadittiin minun luonnokseni mukaan tilanteen selostus. Käsitystä, että toistaiseksi täytyi pysyä odottavalla kannalla, perusteltiin siinä etupäässä viittaamalla siihen, että Suomi edelleenkin oli venäläisen sotaväen vallassa, joka oli liittynyt väliaikaiseen hallitukseen.

Selostus ja vielä enemmän autonomiamanifestin julkaisu lienee saanut Zimmermannin vakuutetuksi, että hänen neuvonsa Suomen itsenäiseksi julistamisesta oli ollut ennenaikainen, mutta samalla on hänen täytynyt ajatella, että Saksan hallitus kuukautta aikaisemmin oli laiminlyönyt tärkeän eräpäivän Suomen suhteen. Konsuli Goldbeck-Löwe, joka heti Venäjän vallankumouksen jälkeen oli käynyt Zimmermannin luona, kertoi sitten mm minulle ministerin sanoneen hänelle, että oli vahinko, ettei Saksa aikaisemmin ollut antanut lausumaa Suomen hyväksi. Niin, miksei Saksan hallitus ollut ottanut helmikuussa antamaamme neuvoa varteen? Nyt oli jokseenkin myöhäistä esittää lupauksia Saksan puolelta. Venäjä oli ehtinyt edelle.

Joka tapauksessa ottivat valtuuskunnan Berliiniin lähettämät edustajat, vapaahra von Bonsdorff ja maisteri Fabritius, puheeksi Saksan kannatuksen vakuuttamisen Suomelle. Sen esittäminen kävi luontevasti kuukautta aikaisemmin tehdyn esityksen johdosta. Olihan ulkoministeri Zimmermann silloin antanut nimenomaisen lupauksen, että hän ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa toimittaa meidän anomamme vakuutuksen. Fabritius teki tässä tarkoituksessa ehdotuksen, että me uudessa esityksessämme pyytäisimme Saksan keisaria lausumaan sanansa Suomen hyväksi. Sellaiselle lupauksen muodolle annettaisiin Suomessa varmaan enemmän arvoa kuin millekään muunlaatuisille saksalaisille lupauksille. Fabritiuksen käsitystä kannattivat muut Berliinissä olevat kansalaisemme ja niinikään hyväksyttiin hänen ehdotuksensa, että meidän puoleltamme laadittaisiin tällaisen sitoumuksen luonnos. Luonnoksen laativatkin Fabritius ja maisteri Eirik Hornborg, ja sen hyväksyivät von Bonsdorff ja Sario. Valtuuskunnan puheenjohtajana esitti vapaahra von Bonsdorff ehdotuksen Zimmermannille. Hän teki sen erittäin ansiokkaalla tavalla, kertoi minulle Fabritius jälkeenpäin. Jo samana iltapäivänä ilmoitettiin anomuksemme puhelimitse suureen päämajaan, missä keisari Wilhelm sillä hetkellä oli, ja muutamaa päivää myöhemmin oli vastaus Berliinissä. Se sisälsi ilmoituksen ulkoministeriöltä von Bonsdorffille, että H.M. Keisari asiaa esiteltäessä oli hyväksynyt näin kuuluvan lausuman:

»Saksan hallitus katsoo Saksan edun vaativan, että Suomi mikäli mahdollista saavuttaa täyden itsenäisyyden. Tämän johdosta on Saksan hallitus valmis rauhaa tehtäessä vaikuttamaan tämän päämäärän saavuttamiseksi silloin vallitsevien olojen mukaisesti. Jos kuitenkin jonkinlaista poliittista sidettä jää olemaan Suomen ja Venäjän välillä, on Saksa valmis kannattamaan Suomen autonomian sopimuksenmukaista ylläpitämistä.»[76] Tätä lausumaa, joka paria sanaa lukuunottamatta oli yhtäpitävä Berliinin suomalaisessa toimistossa laaditun ehdotuksen kanssa, ei saanut julkaista, mutta kyllä luottamuksellisesti saattaa valtiollisten johtajien tietoon Suomessa.

Maaliskuun 30 p:nä saapui Sario Tukholmaan mukanaan jäljennös tästä keisarillisesta selityksestä. Voi ajatella miten iloitsimme, kun vihdoinkin olimme saaneet Saksalta sitovan lupauksen itsenäisyyspolitiikkamme perustaksi. Selityksen arvoa lisäsi suuressa määrin se että keisari itse oli sen hyväksynyt. Että sitä toistaiseksi ei saanut julkaista, oli meistä tosin ikävää mutta me käsitimme kuitenkin ne poliittiset syyt, jotka aiheuttivat tämän määräyksen. Saksan lupaus Suomelle olisi kieltämättä Euroopan yleisen mielipiteen silmissä esiintynyt jokseenkin omituisessa valossa, se kun oli annettu Venäjän väliaikaisen hallituksen autonomiajulistuksen jälkeen. Nyt nähtiin, kuinka epäviisaasti Saksan hallitus oli menetellyt, kun ei antanut selitystään ennen Venäjän vallankumousta. Niinikään ymmärsimme, että keisarin hyväksyttäväksi ei oltu voitu esittää sitovaa lupausta ajaa läpi Suomen täydellinen itsenäisyys, niin kauan kuin meidän maamme vielä oli Venäjän kiistämättömässä vallassa.