Päivälliset pidettiin helmikuun 4 p:nä. Paitsi Hudsonia olivat vierainamme Konni Zilliacus, maisteri Norrman ja maisteri Herman Stenberg. Molemmat ensinmainitut olivat soveliaita lähetettäväksi tuleen englanninkielen taitonsa nojalla, Herman Stenbergin taas piti olla mukana näkyväisenä todistuksena siitä, että meillä oli suomalainenkin Suomi puolellamme. Tilaisuudesta tuli lystikäs kahakka kaikessa ystävyydessä. Oli rahanarvoista nähdä vanhan vallankumousmiehen Zilliacuksen istuvan suunnittelemassa kavalia kysymyksiä ja samalla torjumassa vastustajansa salamannopeita hyökkäilyjä. Kumpiko paljastaisi itsensä ja kumpiko saisi toiseltaan tietää jotakin itselleen arvokasta? Siinä kysymys.
Commander Hudson osoitti olevansa harras englantilainen imperialisti. Kaikki kansat, sanoi hän, saisivat hyvät olot Englannin lempeässä ja valistuneessa vallassa. Miksikä siis itsepintaisesti pidämme kiinni saaliinhimoisesta Saksasta, joka sitäpaitsi pian makaisi maahan lyötynä? Sillä sukellussota on »a big bluff». Kun huomautimme, että Englanti, paha kyllä, on Venäjän, meidän vihollisemme, liittolainen ja että me senvuoksi valitettavasti emme voi sanottavassa määrässä päästä nauttimaan sen jalomielistä suojelusta, väitti Hudson kiivaasti vastaan. Onhan Englannin hallitus jo tehnyt Venäjän hallitukselle huomautuksia Suomen hyväksi. Mutta mitä me sitten oikeastaan tahdomme ja kuinka pitkälle meidän vaatimuksemme menevät? Siihen vastasi Konni että Suomi tahtoo yksinkertaisesti kokonaan irtautua Venäjästä. Se on meille pääasia ja sen päämäärän saavuttamiseksi käytämme kaikkia keinoja mitä kohtalo suinkin käteemme antaa. Voisiko Englanti siinä suhteessa auttaa meitä? Se oli enemmän kuin mihin Hudson saattoi tai tahtoi vastata, ja niin siirtyi keskustelu vähemmän polttaville poluille.
Jälkeenpäin valitteli Hudson, että suomalaiset herrat olivat olleet niin pidättyväisiä. Minä arvelen hänen tällä tarkoittaneen sitä, että hän olisi halunnut yksityiskohtaisempia tietoja niistä keinoista, joita me aioimme käyttää. Hän oli ollut kylliksi englantilainen gentleman ollakseen tekemättä sellaisia kysymyksiä, joiden, jos niihin vastattiin, olisi täytynyt saattaa hänen isäntäväkensä tukalaan asemaan. Me puolestamme jätimme hienotunteisesti kysymättä, olivatko kaikki ne, jotka tässä istuivat hänen kanssaan kahvia juoden ja sikaria poltellen, hänen luettelossaan, vai oliko tarkoitus, että ne, joita siinä ei ehkä ennestään ollut, nyt saisivat kunnian päästä joukkoon. Toinen kysymys, jonka niinikään jätimme tekemättä ja joka olisi jäänyt vastausta vaille, koski hänen maanmiehensä, Englannin lähettilään sir Buchananin tarmokasta toimintaa Pietarissa. Vastaus siihen kysymykseen tuli kuukautta myöhemmin, kun sanomalehdenmyyjät Tukholman kaduilla huutelivat sitä ihmeellistä uutista, että Venäjällä oli puhjennut vallankumous.
XII. VALLANKUMOUSKEVÄT 1917
Maaliskuun 10 p:nä saapuivat Tukholmaan ensimmäiset sähkösanomat Pietarissa puhjenneista levottomuuksista. Toinen toisensa jälkeen seurasivat sitten sanomat vallankumousliikkeen jatkumisesta, katutaisteluista, kapinallisten sotajoukkojen voitosta, tsaarin vallastaluopumisesta 15:ntenä maaliskuuta ja väliaikaisen hallituksen muodostamisesta. Ja sitten sen vaikutuksista Suomessa: Roditshevin saapumisesta Helsinkiin, Seynin ja Borovitinovin vangitsemisesta 16 p:nä, upseerimurhista, suomalaisten valtuutettujen matkasta Pietariin. Maaliskuun 21 p:nä julkaistiin aamulehdissä sen autonomiamanifestin sanamuoto, jonka lähetyskunta oli väliaikaiselta hallitukselta hankkinut, ja 25 p:nä saapui vihdoin sähkösanoma Suomen uuden senaatin kokoonpanosta: 6 sosialidemokraattia ja 6 porvarillista. En luule erehtyväni sanoessani tämän tärkeiden uutisten sarjan herättäneen miltei enemmän huolestumista kuin iloa tukholmalaisessa piirissämme. Meidän ennustamamme tilanne oli nyt syntynyt. Tyydyttäisiinkö kotona tähän hetkelliseen voittoon ja luovuttaisiinko senvuoksi pyrkimästä suureen päämaaliin? Minulle vanhana aktivistina johtui tietenkin heti mieleen vertaus sen kanssa, mitä Suomessa tapahtui marraskuun lakon jälkeen 1905. Niinkuin silloin riemuittiin nytkin Helsingissä »laillisuuden palauttamisesta». Kiusaus lyhytnäköisen optimismin pauloihin antaumiseen oli kuitenkin tällä kertaa vielä suurempi, kun näet tsaarivaltaa Venäjällä ei, kuten vuonna 1905, ollut pakotettu vain puolinaisiin myönnytyksiin, vaan se oli kokonaan kukistettu, ja kun Venäjä nyt puolenkolmattavuotisen väsyttävän taistelun jälkeen oli verrattoman paljon heikentyneempi kuin se oli ollut Japanin sodan jälkeen.
Tukholmalaisella valtuuskunnalla oli näinä päivinä kokouksia tuhkatiheään. 16 p:nä päätettiin, että puheenjohtaja vapaaherra von Bonsdorff ja maisteri Fabritius matkustaisivat Berliiniin päätehtävänään koettaa saada jääkäripataljoona siirretyksi pois rintamalta ja varustetuksi, »jotta sitä tarpeen vaatiessa voitaisiin käyttää Suomessa». Maisteri Donnerin piti matkustaa Haaparantaan neuvottelemaan niiden aktivistien kanssa, joita sinne odotettiin Helsingistä. 17 p:nä tarkastettiin ehdotus pataljoonaa koskevaksi kirjelmäksi Saksan viranomaisille. 18 p:nä laadimme, toht. Sivén, maisteri Donner ja minä, kirjelmän valtuuskunnalta Helsingissä olevalle keskuskomitealle sekä rohkaisevan tervehdyksen pataljoonalle. Sitä käsitystä, mikä meillä oli asemasta, kuvasi seuraava kysymys, joka sisältyi Helsinkiin menevään kirjelmään: »Onko mahdollisuuksia määrätyissä oloissa aikaansaada kansannousu?» Samana päivänä pidettiin Gilletissä kansalaiskokous, johon otti osaa noin 30 henkeä. Kokous hyväksyi tervehdyksen pataljoonalle (sen allekirjoittajiksi merkittiin »Seniores») ja päätti yksimielisesti lähettää maanmiehille kotimaahan seuraavan tiedonannon:[75]
»Kun vakaumuksemme on, että kansaamme elähyttää harras halu nyt, kun kaikki oikeudelliset ja moraaliset siteet, jotka aikaisemmin yhdistivät meitä Venäjään, ovat katkenneet, saavuttaa mahdollisimman suuri määrä vapautta ja valtiollista itsemääräämisoikeutta, lausumme julki sen vakaan toivomuksen, että mikään valtiollinen puolue Suomessa ei anna niiden lupausten vaikuttaa itseensä, joita Venäjän uusi hallitus antaa yksissä neuvoin saman valtakunnanduuman kanssa, joka tahtoi toimeenpanna Venäjän lakia Suomessa ja vuosikausia tyynenä katseli maassamme tapahtuvaa hävitystyötä. Ne epävarmat edut, joita Venäjän liittolaiset mahdollisesti saattavat meille lupailla, saisimme kenties ostaa maan miehisen nuorison hinnalla, jota nyt enemmän kuin milloinkaan tarvitaan muihin tehtäviin kuin heittämään pois henkensä taistelussa Venäjän fantastisten ja meille vieraiden sotapyrkimysten hyväksi.
Jos Suomen kansa nyt vastaanottaa autonomiansa Venäjältä, vaarannetaan sen työn hedelmät, jota keskusvaltain taholla sodan aikana on tehty Suomen hyväksi, ja kaikki tämän työn vaatimat uhrit olisivat turhat.
Meidän mielestämme on se varmemman tulevaisuuden mahdollisuus, joka tarjoutuu keskusvaltain avulla, otettava vakavasti huomioon.
Niin kauan kuin Suomi jää yhteyteen Venäjän kanssa, ei se ikinä voi saavuttaa turvallisuutta työskennellä edistyksensä hyväksi. Suomi jää siinä tapauksessa niinkuin kaikki muut tämän onnettoman valtakunnan osat leikkikaluksi niille arvaamattomille virtauksille ja hallitusjärjestelmille, jotka siellä toinen toistansa seuraavat.»