Ja kuitenkin kävi pian ilmi, että Konni Zilliacus ei ollut erehtynyt. Kun viikkoa myöhemmin kävin ulkoministeri Zimmermannin luona Berliinissä, kertoi tämä aivan avoimesti, että juuri Castrén oli syyttänyt teosta Luciusta, mutta että hän, Zimmermann, ei ollut sitä uskonut. Sotaisa maanmiehemme oli ollut siksi varomaton, että oli koettanut päästä ovelan diplomaatin kimppuun todistamattomalla väitteellä, jonka tämä saattoi osoittaa perättömäksi. Luciuksen tunteita vastustajaansa kohtaan saattaa helposti kuvitella. Aikoipa hän koettaa saada Castrénin karkoitetuksi, mistä yrityksestä minun kuitenkin onnistui saada hänet luopumaan. Mutta vielä oli jutussa jäljellä kolmas näytös ja se tuli aika vakavaksi. Maaliskuun 7 p:nä sisälsi Stockholms Dagblad artikkelin, jonka nimenä oli »Karkeaa parjausta maatamme vastaan». Aikakauskirjassa Das grössere Deutschland oli näet ruhtinas Löwenstein, Wetterhoffin ystävä, julkaissut kirjoituksen nimeltä »Die nordischen Länder und die Westmächte», joka suurimmaksi osaksi nojautui Norrménin kirjaseen. Sehän ei sinänsä ollut niin vaarallista, mutta pahempi oli, että tekijä oli muunnellut sisällystä ja sitäpaitsi nimeltä maininnut eteviä ruotsalaisia poliitikkoja, m.m. amiraali Lindmanin Ruotsissa sen poliittisen suunnan edustajiksi, jotka kauppapoliittisista syistä suosivat lähentymistä ympärysliittoon. Erikoisen kiusallista oli minulle, että Löwenstein oli maininnut tiedonantajikseen ei ainoastaan Wetterhoffin, vaan myöskin minut. Ystävällisesti kyllä oli Stockholms Dagbladin artikkelin kirjoittaja toht. Werner Söderberg kuitenkin jättänyt minun nimeni mainitsematta. Sen sijaan hän oli lausunut luultavaksi, että Löwensteinin kirjoituksen takana oli ruotsalaisia.

Asiasta uhkasi tulla skandaali. Paras keino sen karttamiseksi oli Norrménin kirjasen antaminen asianomaisille Ruotsin poliitikoille, ennen kaikkea amiraali Lindmanille, jotta he voisivat todeta saksalaisen kirjoittajan vääristäneen kirjasen sisällystä. Sen sain päätetyksi valtuuskunnassa. Mitä minuun tuli, saatoin ainoastaan selittää asianomaisille niinkuin asia oli, että olin tavannut Löwensteinin vain yhden kerran ja että silloin ei ollut lainkaan puhetta niistä seikoista, joita hänen kirjoituksessaan kosketeltiin. Pääasia oli kuitenkin saada lepytetyksi syystäkin suuttunut amiraali Lindman, jota pidettiin yleisesti sinä henkilönä, joka saisi uuden ministeristön muodostaakseen. Lepytystehtävä annettiin minun suoritettavakseni. Luulen siinä onnistuneeni. Ruhtinas Löwensteinin väite, sanoin Lindmanille, oli meille sitäkin kiusallisempi, kun me olimme pitäneet ja pidimme häntä, amiraalia, kuuluvana niihin, joihin eniten saatoimme luottaa Suomen asiassa. Siihen vastasi amiraali, että tapaus ei millään tavalla vaikuta hänen politiikkaansa. Ruotsin kauppasuhteiden kehittämiseksi Venäjän kanssa oli hän työskennellyt jo ennen sotaa. Muuten olivat englantilaiset nyt monopolisoineet Venäjän markkinat eivätkä tahtoneet päästää ruotsalaisia kilpailemaan kanssaan. Mieskohtaisesti loukkaava kohta tässä jutussa oli siis saatu poistetuksi, mitä Lindmaniin tulee. Asia oli kuitenkin jättänyt häneen epäluuloa. Ennen eroamistamme sanoi hän minulle luulevansa, että suomalaisia sittenkin oli Löwensteinin artikkelin takana. Minä kysyin häneltä, tarkoittiko hän Castrénia. »No niin», vastasi amiraali, »olen kuullut hänen nimeänsä mainittavan.» Uskoiko Lindman minua, kun vakuutin, että Castrén ei tuntenut Löwensteiniä ja että hänellä ei ollut mitään tekemistä tämän artikkelin kanssa? En ole siitä varma. Minua kohtaan mieskohtaisesi osoitti hän joka tapauksessa mitä suurinta herttaisuutta vastedeskin ja pysyi edelleenkin Suomen ystävänä.

Mutta kuka oli antanut amiraali Lindmanille sen mielikuvan, että Jonas Castrén oli artikkelin takana? Varmaankaan ei kukaan muu kuin von Lucius, joka mielihyvin käytti tilaisuutta maksaakseen vastustajalleen kalavelkansa siitä, mitä tämä oli sanonut hänestä Zimmermannille. Muutamia päiviä ennen keskusteluani Lindmanin kanssa oli hän pyytänyt minua tulemaan lähetystöön. Ihan varmasti oli Castrén Löwensteinin artikkelin takana, sanoi ministeri, sillä se, mitä siinä sanottiin, oli juuri samaa, mitä Castrén aina oli saarnannut. Parasta olisi, että me luopuisimme hänestä ja uhraisimme hänet asiamme hyväksi, muutoin käsiteltäisiin meitä yhtenä sikermänä. Lindman oli nyt muka sangen kiihtynyt. Silloin katsoin kuitenkin velvollisuudekseni puhua suuni puhtaaksi. Meillä suomalaisilla — sanoin minä — on täysi oikeus osoittaa ystävillemme Saksassa, että ympärysliitolle suosiollinen suunta Ruotsissa voimistuisi, ellei Saksa suuremmassa määrässä suuntaisi voimiansa Venäjää vastaan. Tämä virtaus perustuu vaaralliseen liittoon suurfinanssin ja harhaanjohdetun demokratian välillä. Mitä Castréniin tulee ei hänellä ole mitään tekemistä Löwensteinin artikkelin kanssa. Hänen hylkäämisensä ei voi tulla kysymykseen. Me täällä Ruotsissa olemme pieni joukkue suomalaisia, jotka työskentelemme saman päämäärän saavuttamiseksi. Kaikissa meissä on virheitä ja kaikki me saatamme hairahtua, mutta meidän täytyy kuitenkin pysyä solidaarisina. Se oli suoraa puhetta, ja von Lucius oli kyllin älykäs ymmärtämään, että minä tarkoitin täyttä totta. Hänen kannaltaan ei tietenkään ollut viisasta ajaa asiaa huippuunsa. Minun lähtiessäni taputti hän minua tuttavallisesti olalle sanoen: »minä otan teidät suojelukseeni.»

Mikä saattoi olla seurauksena jutusta? Kenties karkoituskäsky? Löwensteinin artikkelissahan oli minut nimenomaan, vaikka vastoin totuutta, mainittu hänen tiedonantajakseen. Mutta mihinkään voimakeinoihin ketään meikäläistä vastaan ei ryhdytty, ei edes sittenkään, kun alkoi tulla tunnetuksi, että tuon kuuluisan kirjasen kirjoittaja oli meidän tukholmalaispiirimme nuorempia jäseniä. Täytyikö ruotsalaisten myöntää, että se, mitä siinä sanottiin, ei ollut aivan perätöntä, vai katsottiinko, ettei sentään soveltunut Ruotsin perinnäistapoihin ja siellä vallitsevaan voimakkaaseen myötätuntoon Suomen vapauspyrkimyksiä kohtaan kostaa meille siitä, mitä maamme parasta tarkoittaen olimme Ruotsista kertoneet saksalaiselle yleisölle, vaikkakin se saattoi tuntua loukkaavalta? Varmaankin oli asianlaita jälkimmäinen. Sillä ruotsalaiset olivat siksi jalomielisiä, että käsittivät, että meidän täytyi käyttää kaikkia tarjonaolevia keinoja voittaaksemme asiamme puolelle sen vallan, jota pidimme ainoana liittolaisenamme. Saksalaismielisissä oikeistopiireissä oli tämä itsestään selvää. Mutta samaa voi jossakin määrin sanoa myöskin sangen ympärysmielisestä vasemmistosta. Usein saatoin todeta, kuinka samat liberaalit ja sosialidemokraatit, joilla ei ollut kyllin kovia sanoja tuomitakseen Ruotsin aktivismia, osoittaen epäjohdonmukaisuutta, joka oli heidän sydämelleen kunniaksi, erottivat meidät pois tästä paheksumistuomiosta. He katsoivat meidän olevan väärällä tiellä, mutta antoivat sittenkin arvoa meidän pyrinnöillemme. Yksityisiä ilkeämielisiä vasemmistolehden lausuntoja ei voi katsoa todistukseksi tätä vastaan.

Aktivistien joukossa ja niissä piireissä, jotka olivat heitä lähellä, olivat sympatiat meitä ja meidän ajamaamme asiaa kohtaan entistäänkin suuremmat, voipa melkein sanoa, että ne lämpenivät sitä mukaa kuin toiveet Ruotsin voimakkaasta esiintymisestä Suomen hyväksi hälvenivät. Olen jo puhunut, siitä innostuneesta mielialasta, joka oli tunnusomaista ruotsalaissuomalaisen Pelikaani-klubin kokouksille ja keskusteluille. Kauniina ilmaisuna tästä mielialasta oli se juhlatilaisuus, joka toimeenpantiin Jonas Castrénin kunniaksi, kun hän helmikuun 25 p:nä täytti 67 vuotta. Oli toimeenpantu päivälliset, joihin ottivat osaa veljekset Sohiman, päätoimittaja Ljunglund, toimittaja Langlet, valtionarkistonhoitaja Clason, professori Steffen, toht. Otto Järte, toht. Yngve Larsson sekä useat Castrénin maanmiehet. Ruotsalaisten puolesta puhuivat Harald Sohlman ja Clason, meidän puolestamme m.m. maisteri Puhakka (suomeksi). Ruotsalaisten kunnianosoituksissa kuumaveriselle, vanhalle taistelijalle, jota arvosteltiin eri lailla, mutta josta kaikki pitivät, ilmenivät kauniisti heidän tunteensa vanhaa veljesmaata kohtaan. Muistan vielä, mitä riemua herätti, kun Clason lausui puheessaan, että Pohjanlahti on vain oja, mutta Rajajoki meri. Tämä ei ollut tyhjää kaunopuheisuutta. Näin todella ajateltiin ja tunnettiin.

Jos vielä saan palata »Die nordischen Länder und die Mittelmächte» kirjasesta johtuneisiin selkkauksiin, on minun lisättävä, että tätä pientä suomalais-ruotsalais-saksalaista kahnausta seurasi jälkinäytös muutamia kuukausia myöhemmin, kun Saksassa ilmestyi eräs mukaelma siitä nimellä »Die nordische Brücke».[73] Sen julkaisija oli johtaja Samuli Sario, Tukholman valtuuskuntamme jäsen ja Suomen Berliinissä olevan suomalaisen toimiston johtaja. Lentokirjanen herätti jonkin verran huomiota ja aika lailla melua.[74] Kun se ilmestyi, oli kuitenkin se tila, jonka aikana Norrmén oli laatinut kirjoitelmansa, tuntuvasti muuttunut. Venäjän vallankumous oli täydessä käynnissä ja sitä mukaa kuin se jatkui, vähenivät asteittain toiveet sen Pohjolan sillan aikaansaamisesta, jonka piti yhdistää Venäjä Atlantin rannikon kanssa. On epäilyksenalaista, oliko lentokirjasen julkaiseminen juuri silloin otollista.

* * * * *

Se lyhyt osa toimintaani sotavuosina, jota olen kuvannut tässä luvussa, oli täynnä moninaista ahkeraa työtä ja kirjavia elämyksiä. Asemani Venäjän sorrettujen kansojen liiton asiamiehenä vaati edelleenkin suuren osan ajastani ja monet olivat ne kiintoisat tuttavuudet, joita talloin jouduin tekemään. Näinä kuukausina suunnittelimme Liiton edustajain konferenssin kokoonkutsumista Tukholmaan, mutta suunnitelmaa ei voitu toteuttaa ennenkuin Venäjän vallankumous täydellisesti muutti »sorrettujen» aseman.

Veisi liian pitkälle, jos ryhtyisin esittämään useampia yksityiskohtia kuin jo olen tässä maininnut. Erästä pientä välikohtausta en kuitenkaan malta olla mainitsematta. Vaimoni oli Kööpenhaminassa, missä hän oli syksyllä 1916, tehnyt tuttavuutta erään Hudson-nimisen englantilaisen kanssa. Tämä möi näennäisesti automobiilirenkaita, mutta pian kävi ilmi, että se oli vain toisen mielenkiintoisemman toiminnan verhona. Hän oli näet »Commander» Englannin laivastossa ja englantilaisen vakoilun päällikkö Skandinaviassa. Hän ei sitä lainkaan salannut vaimoltani ja näytti tälle pitkän luettelon suomalaisista, jotka hänen tietämänsä mukaan olivat suhteissa saksalaisten kanssa. Oliko hänen ajatuksensa kukaties saada luettelo varmennetuksi ja täydennetyksi? Hyvin luultavaa, mutta on helppo käsittää, että hän sai vastaukseksi vain herttaista naurua.

No niin. Tämä salaperäinen herra ilmestyi Tukholmaan heinäkuun alussa ja kävi meitä tervehtimässä. Vaimoni sai silloin päähänsä pyytää hänet päivällisille yhdessä muutamien maanmiestemme kanssa. Ajatus oli oivallinen, sillä miksikä emme käyttäisi tilaisuutta tunnustellaksemme sellaistakin henkilöä, jota kaikesta mieskohtaisesta rakastettavuudesta huolimatta meidän täytyi pitää vastustajanamme. Ehkäpä saisimme tietää jotakin siitä, mitä toisessa leirissä ajateltiin meistä ja meidän pyrkimyksistämme, sillä kaikesta päättäen oli Commander Hudsonilla läheisiä suhteita Lontoon valtiaihin. Meiltä ei hän tietenkään saisi tietää enempää kuin mitä jo tiesi, mikä ilmeisestikään ei ollut aivan vähäistä.