* * * * *

Kokemuksistani Tukholmassa näinä kuukausina olisi paljon kertomista, mikä minun tässä kuitenkin täytyy sivuuttaa. Likeisten suhteittemme kautta Ruotsin aktivisteihin saimme mielenkiintoisen tilaisuuden katsella kulissien taakse Hammarskjöldin ministeristön kamppailussa suurkapitalistien, liberaalien ja sosialistien muodostamaa oppositsionia vastaan. Hyökkäykset hallitusta vastaan olivat läheisessä yhteydessä silloin vallinneen keskusvalloille epäedullisen sotilaallisen ja yleispoliittisen tilan kanssa. Jo kauan oli Hammarskjöldiä syytetty siitä, ettei hän ollut turvannut elintarpeiden tuontia myöntymällä ajoissa Englannin vaatimuksiin kauttakulkuliikenteen ja Saksan kaupan suhteen y.m. Nyt kärjistyi asema entisestäänkin rajattoman sukellussodan julistamisen ja siitä aiheutuneen Saksan ja Amerikan diplomaattisten välien katkeamisen johdosta. Jos Yhdysvallat tosiaankin julistavat sodan Saksaa vastaan, joutuisi Ruotsi entistään enemmän ympärysliiton mielivallan alaiseksi ja silloin kävisi ylen vaikeaksi noudattaa Hammarskjöldin suoraselkäistä politiikkaa. Asema oli sitä kriitillisempi, kun oppositsioni katsoi voivansa saada tukea ulkoministeri Wallenbergiltä. Entistäänkin enemmän näytti nyt Saksan etu vaativan voimakkaan moraalisen tuen antamista valtakunnan pääministerille.

Kun tuntui siltä, että Saksan ministeri von Lucius ei täysin oivaltanut tätä, sai pari johtavaa aktivistia sen ajatuksen, että eräs heidän poliittisia aatetovereitaan, sosialidemokraattinen valtiopäivämies toht. Südekum, matkustaisi Tukholmaan ottamaan asemasta selvää. Kun juuri silloin — helmikuun puolivälissä — olin aikeissa matkustaa Berliiniin ja sitäpaitsi olin Südekumin tuttava, otin viedäkseni hänelle aktivistien terveiset. Asia järjestyi ilman vaikeutta, ja maaliskuun alussa matkusti Südekum Tukholmaan sinne kutsuttuna esitelmää pitämään. Kaikki tiesivät kuitenkin, että hän saapui poliittisena asiamiehenä. Mitä hän Berliiniin palattuaan tiedoitti, sitä en tunne. Joka tapauksessa lienee se käynyt siihen suuntaan kuin Ruotsin aktivistit halusivat. Von Luciuksella ei varmaankaan ollut aihetta siitä iloita. Mutta silloin oli jo Venäjän vallankumous tullut ja tehnyt edellisten kuukausien poliittiset suunnitelmat tyhjiksi.

Minun suhteeni von Luciukseen ei ollut aivan helppo. Pitkien keskustelujeni aikana hänen kanssaan en voinut salata käsitystäni hänen noudattamastaan politiikasta. Hän ei sitä kuitenkaan pannut lainkaan pahakseen. Ottipa päinvastoin minut uskotukseen ja pani ilmeisesti arvoa sille, että minä en häntä kartellut niinkuin valtuuskuntamme puheenjohtaja, puhumattakaan vanhasta Jonas Castrénista, jota von Lucius täydellä syyllä katsoi kiivaaksi vihollisekseen. Pidin joka tapauksessa hyvien välien säilyttämistä Saksan valtakunnan virallisen edustajan kanssa tärkeänä ja luulenkin silloin tällöin onnistuneeni vaikuttamaan häneen meille suotuisaan suuntaan. Helmikuun 6 p:nä oli von Lucius ensimmäistä kertaa päivällisillä minun luonani yhdessä meriattasean kommendööri von Fischerin, konsuli Goldbeck-Löwen ja hänen puolisonsa ja muutamien muiden ruotsalaisten ja suomalaisten ystävieni kanssa. Siihen, että oli suostunut kutsuuni, oli hän pannut niin suuren merkityksen, että sähköteitse oli ilmoittanut siitä Berliiniin. Hän piti sitä näet poliittisena mielenilmaisuna virallisen Saksan puolelta Suomen hyväksi. Hän oli loistavalla tuulella ja pöytänaapurinsa taiteilija kreivi Louis Sparren säestämänä huvitti hän seuraa säkenöivän hilpeillä ranskalaisilla kaskuilla, joita lisäksi kerrottiin aitopariisilaisella puheenparrella. Minä kartoin visusti pelästyttää häntä millään poliittisella puheella pöydässä.

Vähän sen jälkeen sattui kuitenkin tapaus, joka pani ystävyytemme koko kovalle koetukselle ja saattoi minut aika kiusalliseen asemaan. Asia oli yhteydessä jutun kanssa, joka oikeastaan ei lainkaan koskenut von Luciusta, vaikka hänet sekoitettiin siihen hänelle peräti kiusallisella tavalla. Jutun esihistoria oli seuraava:

Maisteri P.H. Norrmén oli kesällä 1916 laatinut kirjoitelman, joka oli tarkoitettu luottamuksellisesti jaettavaksi saksalaisille poliitikoille. Kirjoitelma, jonka nimenä oli »Die nordischen Länder und die Mittelmächte», koetti lyhyesti sanoen todistaa, että Saksan elinehto vaati sitä ulottamaan vaikutustaan Suomeen ja ylimalkaan Itämerenmaihin, jotta ehkäistyisi lopullinen keskusvaltojen saarto myöskin pohjoisesta päin, jota ympärysliitto yritti. Siinä puhuttiin paljon Ruotsin politiikasta ja varsinkin siitä länsivaltain ja Venäjän puolelle taipumisesta, joka tähän aikaan suuren kauttakulkuliikenteen merkeissä oli kauppapoliittisista syistä huomattavana Ruotsissa. Norrmén oli laatinut tämän terävänäköisen kirjoitelman yksissä neuvoin Wetterhoffin kanssa. Syyskuun puolivälissä olin lukenut sen korehtuurin ja katsoin sen olevan propagandakeinoksi aivan erinomaisen. Kuitenkin olen merkinnyt, että tekijän väite, että Ruotsi kokonaan oli omaksunut »uuden ohjelman», oli jonkin verran liioiteltu. »Jos ruotsalaiset», kirjoitin päiväkirjaani, »tahtovat kehittää kauppasuhteitaan Venäjän kanssa, ei sen välttämättä tarvitse merkitä, että he nyt sodan aikana olisivat valmiit heittäytymään ympärysliiton helmaan.» Kirjoitelma painettiin Berliinissä salaneuvos, professori Schiemannin laatimalla esipuheella varustettuna. Kuinka se sitten joutui ruotsalaisten käsiin, ei ole täysin selvillä. Arvatenkin tapahtui se Ruotsin Berliinissä olevan lähetystön toimesta. Kuinka hyvänsä: marraskuun 16 p:nä pyysi minua kirkollisministeri, valtioneuvos K.G. Westman, meidän erikoisystävämme hallituksessa, käymään luonaan. Hän tahtoi ilmoittaa minulle, että kerrottiin suomalaisten harjoittavan Saksassa Ruotsin-vastaista propagandaa, ja todistukseksi siitä oli tuotu esiin yllämainittu kirjanen. Sitä oli käytetty esitelmissä todisteena siitä, että sotatarpeiden kuljetusta tapahtui Ruotsista ja Ruotsin kautta Venäjälle. Hän, Westman, ymmärsi kyllä että suomalaiset käyttivät kaikkia tarjona olevia keinoja eivätkä siinä voineet ottaa lukuun, että joku heidän toimenpiteensä herättäisi satunnalta tyytymättömyyttä Ruotsissa. Mutta hän pyysi meitä kuitenkin ajattelemaan, että Ruotsi oli vastaanottanut meidät melkein kuin omaisensa ja paljastanut meille sisäiset olonsa. Hän ei lausunut tätä nuhteena, vaan varoituksena.

Mitä esitin meidän ja kirjasen puolustukseksi, sen voin tässä sivuuttaa. Kävi ilmi keskustelun kuluessa, että ministeri mieskohtaisesti myönsi tuntemattoman tekijän monissa kohdin olevan oikeassa. Mutta se läksytys, jonka hän meille kaikessa ystävyydessä oli antanut, oli kuitenkin aika kirpeä, eikä asema ollut aivan vaaratonkaan, jos todettaisiin, että tuo pahennusta herättävä kirjanen oli syntynyt meidän aloitteestamme Ruotsista käsin. Toistaiseksi jäi juttu kuitenkin siihen, ja me toivoimme, että siitä ei olisi ikäviä seurauksia. Mutta siinä petyimme. Tämä oli vain alkunäytöstä juttuun, joka ei ollut vailla jännittäviä kohtiansa.

Toisessa näytöksessä esiintyi paroni von Lucius vastoin tahtoansa. Helmikuun 14 p:nä minun ollessani Saksan lähetystössä lähetystöneuvos von Kienlinin luona neuvottelemassa eräästä Liiton silloin suunnittelemasta konferenssista astui von Lucius huoneeseen kädessään kirje ja kaikin puolin hämmästyneen näköisenä. »Oletteko kuullut, mitä se kirottu Castrén taas on tehnyt?» sanoi hän ja alkoi lukea minulle kirjettä jonka oli kirjoittanut ulkoministeri Zimmermann. Siinä sanottiin jokseenkin nyrpeässä sävyssä:

»Teitä moititaan siitä, että menettelyllänne vahingoitatte Suomen asiaa Ruotsissa m.m. siten, että olette antanut kirjasen Die nordischen Länder und die Mittelmächte ulkoministeri Wallenbergille, joka sitten on antanut sen Venäjän ministerille Nehljudoville.» Von Lucius vakuutti, että hänellä ei ollut aavistustakaan kirjasen olemassaolosta. Ikävä kyllä, puhui hän seuraavassa hetkessä ristiin sanoessaan, että olisihan hänen puoleltaan ollut suorastaan maankavallusta, jos hän olisi vienyt kirjasen Wallenbergille. Kuinka saattoi hän niin sanoa, ellei tuntenut kirjasen sisällystä? Joka tapauksessa oli — sanoi hän — hänestä levitetty katalaa valhetta ja valheenlevittäjä oli Castrén, siitä hän oli vakuutettu. Mitä piti minun hänelle vastata? Sanoin tietenkin, että oli mitä kiusallisinta, jos joku suomalainen oli saattanut tehdä itsensä syylliseksi niin pahaan parjaukseen, mutta että en saattanut sitä uskoa.

Sattuma teki kuitenkin, että minun lausuntoni heti kumottiin. Lähetystöstä vei näet von Lucius minut mukaansa kotiinsa aamiaisille, ja siellä tapasin muiden vierasten mukana ystäväni Konni Zilliacuksen. Ministeri kysyi tältä heti asiaa, ja Zilliacus vastasi tavallisella avonaisuudellaan, että ei ole epäilemistäkään, etteikö herra Castrén ole sitä halventavaa juorua levittänyt. Siinä minä nyt seisoin. Hiljaisessa mielessäni pelkäsin pahasti, että Konni oli oikeassa, kun jo edellisenä syksynä olin kuullut Castrénin sanovan tietävänsä, että kavala Lucius oli toimittanut tuon vaarallisen kirjasen ruotsalaisten käsiin. Samana päivänä tapasin Castrénin ja kysyin häneltä, oliko hän Berliinissä maininnut von Luciusta syylliseksi. Vanha advokaatti kielsi tämän mitä jyrkimmästi.