Jos tätä manifestia — jatkoin minä — seuraisi samanaikainen asevelvolliskutsunta, ei kansan mielialan muutosta Venäjän suhteen ollut odotettavissa Suomessa, kun näet mikään ajatus ei suomalaisille ollut vastenmielisempi kuin joutuminen sotamieheksi venäläisten joukkoon Venäjän armeijassa. Minä mainitsin todistuksena tästä vuonna 1902 tehdyn asevelvollisuuslain. Mutta autonomiamanifesti voisi myöskin saada sellaisen muodon, että se tosiaan vaikuttaisi jotakin yleiseen mielipiteeseen Suomessa, varsinkin jos Englanti ja Ranska esiintyisivät sen takaajina. Älykkäimmät kyllä käsittäisivät, että ainoastaan täydellinen irtautuminen Venäjästä ja itsenäisen Suomen valtion perustaminen turvaisi maan uusilta Venäjän väkivaltatoimilta ja että, jos tämä ei ollut saavutettavissa, Suomen autonomian palauttaminen Venäjän valtakunnan yhteydessä voisi saada pysyvän arvon ainoastaan, jos sen takaisivat keskusvallat eikä yksistänsä ympärysliitto.[72] Mutta ei sopisi kummastella, jos kansamme, niin kauan kun ei mitään muita vapautumisen mahdollisuuksia ollut, semmoisessa tapauksessa ottaisi vastaan tarjouksen, joka antaisi sille hetkellisen rauhan ja toistaiseksi pelastaisi sen poliittisesta ja kansallisesta tuhosta.

Minä selitin kirjelmässäni vielä, että venäläinen autonomiamanifesti Suomelle tekisi Ruotsissa Saksalle epäedullisen vaikutuksen, kun näet liberaaliselta ja sosialidemokraattiselta taholta yhä oli saarnattu meille, että Suomen välttämättömästi piti järjestää välinsä Venäjän kanssa sovinnossa rakentamalla toivonsa Venäjän vapaamielisiin puolueisiin, eikä Saksan apuun. Nyt saisivat tämän kannan edustajat vettä myllyynsä. Todistukseksi siitä, miten Ruotsin liberaalit asiaa katsoivat, liitin otteita erinäisistä sanomalehdistä ja aikakauskirjoista. Sanalla sanoen: Suomessa odotettavissa oleva hallintosuunnan muutos tulisi vahingoittamaan keskusvaltain etuja sekä Suomessa että Ruotsissa, elleivät nämä vallat ehkäisisi sen vaikutuksia antamalla päättävän julistuksen Suomen hyväksi. Semmoinen julistus olisi varmaan tehokas, sillä tekipä Venäjä sen jälkeen Suomelle mitä myönnytyksiä tahansa, vakuuttaisivat ne silloin tämän keskusvaltain teon pakottamilta. Mitä Puolassa oli tapahtunut, tulisi siten toistumaan. Tietenkään ei sellainen Suomelle annettava ilmoitus saattaisi sisältää samaa kuin Puolalle marraskuun 6 p:nä 1916 annettu manifesti. Eiväthän keskusvallat voineet julistaa Suomea irroitetuksi Venäjästä niin kauan kuin maa vielä oli Venäjän vallassa. Mutta keskusvallat saattaisivat sen sijaan julistaa esimerkiksi että Venäjän väkivaltahallinto Suomessa on mitä jyrkimmässä ristiriidassa ympärysvaltain julistaman kansallisuusperiaatteen ja kansainvälisen oikeustajunnan kanssa, että tämä väkivaltahallinto oireena Venäjän laajennuspyrkimyksestä luoteista kohti on alituisena uhkana Pohjois-Euroopan rauhalle ja että Suomen valtioasema täytyy senvuoksi ehdottomasti turvata rauhansopimuksessa. Kysymys, millä tavoin tämän tuli tapahtua — Suomen täydelliselläkö irroittamisella Venäjästä vaiko sen autonomian takaamisella — olisi toistaiseksi jätettävä avoimeksi.

Lopetin kirjoitelmani vakuuttamalla, että tällainen julkilausuma tekisi Suomessa tavattoman suuren vaikutuksen. Tähän saakka oli meillä ollut, sanoin minä, ainoana kiinnepisteenä silloisen alivaltiosihteerin Zimmermannin Stockholms Dagbladille keväällä 1916 antama lausunto ynnä sivumennen lausutut viittaukset Suomen surulliseen asemaan eräässä Saksan valtakunnankanslerin valtiopäiväpuheessa ja Itävalta-Unkarin hallituksen vastauksessa presidentti Wilsonin rauhannoottiin. Ulkoministeri Zimmermannin luottamuksellinen lausunto viime syksynä oli antanut kaikille suomalaisille, jotka olivat saaneet siitä tiedon, uutta rohkeutta ja uutta luottamusta. Mutta kun se ei ollut tarkoitettu julkaistavaksi, ei se myöskään ollut mainittavasti voinut vaikuttaa kansan mielialaan. Ruotsissa tekisi niinikään erittäin suotuisan vaikutuksen, jos saataisiin keskusvalloilta nimenomainen vakuutus, että Suomea ei jätetä pulaan. Se raivaisi samalla uraa tulevaiseen — sotaiseen tai rauhalliseen — yhteisyyteen Ruotsin ja keskusvaltojen välillä.

Olen näin laajalti selostanut tämän kirjelmäni ajatussuuntaa, se kun niin monissa kohdin viittaa eteenpäin. Kun vähän sen jälkeen suuri mullistus tapahtui Venäjällä, oli uusien hallitusmiesten ensimmäisiä toimenpiteitä tosiaankin manifestin antaminen — Suomen autonomian palauttamisesta. Ja erinäisillä tahoilla meillä oltiin heti valmiita vastaanottamaan tämä vallankumouksen lahja muistamatta vuoden 1905 opetuksia ja ajattelemattakaan sitä Venäjän liittolaisten takausta, josta oli ollut kysymys syksyllä 1916. Silloin lienee Berliinissä kaduttu, ettei meidän neuvoihimme ollut kiinnitetty huomiota. Eihän voine olla epäilyäkään siitä, että jo ennen Venäjän vallankumousta annettu virallinen vakuutus Saksan puolelta siihen suuntaan, kuin me tammikuussa esitimme, olisi ollut hyvänä tukena Suomen itsenäisyysmiehille vallankumouksen jälkeen heidän alussa sangen toivottomassa vastarinnassaan naiivia venäläis-suomalaista veljeilyä ja »lojaalisuuden tunteen» uudistumista vastaan.

Kolme viikkoa sen jälkeen, kun olin jättänyt kirjoitelmani eversti von Gieselle, sain Berliinissä tilaisuuden keskustella henkilökohtaisesti asiasta ulkoministeri Zimmermannin kanssa. Se tapahtui helmikuun 21 p:nä Kysyin Zimmermannilta, onko hän saanut valtuuskunnan kirjelmän, joka koskee keskusvaltain julistusta Suomen hyväksi. Siihen hän vastasi myöntävästi ja lisäsi olevansa pahoillaan, ettei ollut maininnut Suomea vastauksessaan ympärysliiton viime noottiin. Hän oli vastauksessaan ajatellut ainoastaan Englantia eikä Venäjää. Ja siihen se jäi. Omaa kirjoitelmaani minun ei tietenkään tarvinnut antaa Zimmermannille, hänellä kun oli hallussaan valtuuskunnan kirjelmä. Paroni von der Roppin välityksellä lähetettiin kuitenkin jäljennöksiä esityksestäni — »Denkschrift» — amiraaliesikunnalle, Ludendorffille majuri Ballinin kautta, jonka oli määrä tilaisuuden tarjoutuessa antaa se myöskin keisarille, sekä valtakunnankanslerille. Itse annoin yhden jäljennöksen entiselle Pietarin lähettiläälle, kreivi Pourtalésille, jonka luona kävin ulkoministeriössä kahta päivää myöhemmin. Tein sen oikeastaan vain kohteliaisuudesta, sillä yleisestihän tunnettua oli, ettei kukaan kiinnittänyt huomiota siihen, mitä tuo vanha herra ajatteli tai sanoi tärkeistä kysymyksistä. Niinpä minäkin oikeastaan vain muodon vuoksi esitin Pourtalésille, eikö olisi syytä, että valtakunnankansleri koskettelisi myöskin Suomea siinä puheessaan, joka hänen tuli pitää parin päivän kuluttua valtiopäivillä. Kreivi lupasi puhua asiasta Zimmermannin kanssa, mutta se tietenkään ei johtanut mihinkään. Sitä tietä ei totisesti päästy johtaviin piireihin! Wetterhoff olisi kukaties voinut tehdä jotakin semmoisessa tapauksessa mahtinsa päivinä, mutta nyt hän istui Moabitin vankilassa… Minunkaltaiseni satunnainen matkustaja saattoi paremmin nähdä, mitä olisi pitänyt tehdä, kuin kyetä sitä tekemään. Eikähän minulla sitäpaitsi ollut siinä suhteessa mitään valtuuskunnan antamaa tehtävää.

Ulkoministeri Zimmermann näyttää kuitenkin ottaneen asian vakavasti harkitakseen. Maaliskuun alussa kirjoitti konsuli Goldbeck-Löwe Berliinistä Zimmermannin nimenomaan vakuuttaneen hänelle, että sensuuntainen julistus, josta oli ollut puhetta, voisi kylläkin tulla kysymykseen. Täytyi vain harkita, milloin ja missä muodossa sen saattoi antaa. Mutta ennenkuin siitä ehdittiin tehdä päätöstä, tuli Venäjän vallankumous väliin, ja asia sai, kuten tuonnempana kerron, toisen käänteen.

Mitä siis oikeastaan ajateltiin, mitä tahdottiin Suomen suhteen Saksan johtavissa piireissä tähän aikaan? Tammikuun 16 p:nä oli ministeri von Lucius kertonut minulle eräästä keskustelustaan, joka oli tapahtunut valtakunnankanslerin kanssa viikkoa aikaisemmin. Bethmann Hollweg oli kysynyt häneltä hänen ajatustaan Suomesta ja Lucius oli vastannut mielialan siellä olevan sellaisen, että saksalainen tai ruotsalainen maahan tuleva armeija voisi odottaa väestön puolelta tärkeitä palveluksia. (Tämä oli jo paljon von Luciuksen katsantokantaa edustavan henkilön sanomaksi.) Mitä valtakunnankansleri siihen oli vastannut, tai oliko vastannut mitään, sitä en saanut tietää. Omasta puolestaan sanoi von Lucius minulle lohdutuksekseni, että Saksa ei tulisi jättämään Suomea pulaan rauhanteossa ja että meidän asiamme ei suinkaan ole toivoton. Kun siihen huomautin, että autonomiamme palauttaminen ja takaaminen on vain kaikkein vähintä, mitä pyydämme, vastasi hän, ettei hän ole selvillä siitä, mitä me oikeastaan haluamme, ja niin sain jälleen kuulin, että suuri joukko Suomen liikemiehiä ei halua Suomen irroittamista Venäjästä. Täytyy senvuoksi, sanoi Lucius järjestää niin, että he saattaisivat tulevaisuudessa tehdä yhtä hyviä kauppoja Saksan kuin nyt Venäjän kanssa.

Tarvinneeko sanoakaan, kuinka tympäisevältä minusta tuntui pakko alati kuulla puhuttavan autonomiasta ja itsekin pitää sitä sanaa kieleni kärjessä, vaikka sisäinen aktivistinen olemukseni vaati huutamaan: »kaikki taikka ei mitään»? Joskus tuntui minusta, kuin sekä suullisesti että kirjallisesti arveluttavassa määrässä olisin lähennyt vanhaa, meidän aktivistien niin ivaamaamme kantaa, jonka kuluneena nimikkeenä oli »laillisuuden palauttaminen». Mutta ei, itsenäisyysajatus ei ollut vielä haudattu, vielä loimusivat maailmansodan liekit hävittäen tsaarivaltakunnan ylvään rakennuksen rippeitä. Meidän oli vain tällä hetkellä rajoituttava puhumaan ja kirjoittamaan autonomiasta ja vakuuksista yhä uudelleen toistaen, että se ei sittenkään ole lopullinen päämäärämme, vaan että yhä toivomme sen vastatuulen, jossa me nyt risteilemme, sittenkin vielä kääntyvän.

Mitä sitten todella ajateltiin Suomessa, jossa elettiin yhä sietämättömämmän vakoilun, kotitarkastusten ja vangitsemisten raskautuksen alaisina? Siitä oli meidän sangen vaikea saada oikeaa käsitystä. Kuuli joskus puhuttavan yleisen masennuksen, toivottomuuden ja välinpitämättömyyden alkamisesta. Mutta vanha kaarti seisoi lujana, mikäli sitä vielä oli olemassa. Raikkaan tuulahduksen kotoa toivat vanhat aktivistit toht. V.O. Sivén ja maisteri Herman Stenberg, jotka tammikuun 17 p:nä saapuivat Tukholmaan seikkailurikkaan pakomatkansa jälkeen Pohjois-Suomen erämaiden halki. He olivat ajaneet poroilla ja näyttivät lappalaisilta metsäläispuvuissaan. Mutta humööri oli erinomainen. Naureskellen ja naljaillen mentiin yksissä Nordiska Kompanietiin, missä heidät vaimoni asiantuntevalla johdolla saatettiin sivistyneitten ihmisten asuun. Ja senjälkeen alkoivat monituntiset juttelut kaikesta, mitä he olivat nähneet ja kokeneet matkallansa, mutta enimmäkseen sentään siitä, minkälaiset olot olivat kotimaassa. Eikä siitä kuultu suinkaan ruikutusta. Ei, mieliala oli luottava ja taisteluhalu sama kuin ennenkin, vaikka tietenkään siellä ei ollut hauska olla. Että muka Suomessa meidän piireissämme olisi paheksuttu pataljoonan komentamista rintamalle, se oli joutavaa juttua; päinvastoin se oli innostuttanut mieliä. Värväys viime aikoina oli ollut hankalampaa, mutta tämä ei johtunut lainkaan siitä, että jääkäriemme vieminen tuleen olisi ketään säikähdyttänyt, vaan yksinkertaisesti »teknillisistä vaikeuksista», kuten Sivén kylmän asiallisesti lausui. Tullaan kyllä kestämään paholaisen ilkeyksiä, kunnes vastaiskun hetki on käsissä. Tohtori Sivén valittiin luonnollisestikin valtuuskunnan jäseneksi. Maisteri Stenberg tuli toimeliaaksi jäseneksi sanomalehtikomiteaan.

Suunnilleen samaan suuntaan kävivät ne tiedot, joita saimme Tukholmaan tammikuun lopulla saapuneelta rohkealta ja väsymättömältä Jyväskylän aktivistilta Martti Pihkalalta. Lisävahvistuksen siihen, että rohkeus Suomessa ei ollut rauennut, saimme toht. W. Zilliacuksen lähettämistä terveisistä, jotka rouva Segerstråle toi perille helmikuun 25 p:nä. Mieliala Suomessa, ilmoitti hän, on hyvä ja yhteys sosialistien kanssa aikaansaatu. Kuitenkin on varottavissa, että liikkeemme kannattajiin tarttuu välinpitämättömyys, »ellei Saksan puolelta tapahtuisi mitään». C.K:ko (vai lieneekö ollut A.K.?) neuvoo yksimielisesti, että zeppeliinejä pitäisi lähettää hyökkäämään Helsingin satamaan jäätyneiden venäläisten sotalaivojen kimppuun. Sehän kuului melkein siltä kuin ylioppilastoimikunnan sanoma ensi innostuksen päivinä. Oli siis »poikaluontoa, toiveikkuutta ja fantasiaa» myöskin vanhojen mielessä! Keskuskomiteamme sota-intoinen esitys lähetettiin tietenkin heti Berliiniin.