Tämän yrityksen epäonnistumisen jälkeen tein valtuuskunnassa esityksen, että värväys ulotettaisiin Amerikkaan. Herra Pusa oli näet tarjoutunut siinä tarkoituksessa matkustamaan sinne kootakseen miehiä sikäläisistä suomalaisista. Liitin esitykseeni summittaisen kustannusarvion, joka päättyi 28 000 kruunuun 100 rekryytistä, joista 50 hankittaisiin itäisistä ja 50 läntisistä valtioista. Eihän hevin ollut odotettavissa, että ne nuoret miehet, jotka kenties saataisiin suostumaan, kykenisivät itse matkansa maksamaan. Ehdotus ei kuitenkaan saavuttanut valtuuskunnan hyväksymistä.
Enemmistön mielipide oli, että piti luopua tästä yrityksestä ja tyytyä vain ylläpitämään pataljoonaa sellaisenaan. Mutta tämäkin kävi kuukausi kuukaudelta yhä vaikeammaksi. Vuoden vaihteessa tuntui kysymys jo olevan järjestetty tyydyttävällä tavalla. Neuvottelukokouksessa Berliinissä joulukuun 18 p:nä olivat Saksan viranomaiset, kuten edellä on mainittu, päättäneet, että joukko on edelleenkin säilytettävä. Se oli jo silloin siirretty pois rintamalta ja sijoitettu Libauhun, ja neuvottelukokous oli lausunut, että pataljoonan käyttäminen rintamalla on toivottava ainoastaan silloin, kun voidaan osoittaa päämäärä, »joka edistäisi suomalaisten pyrintöjä ja vastaisi mahdollisesti syntyvää mieshukkaa». Kuviteltakoon näin ollen hämmästystämme ja levottomuuttamme, kun saimme tietää, että pataljoona tammikuun 5 p:nä äkkiä oli uudelleen komennettu rintamalle. Toimenpidettä saattoi sotilaallisesti puolustaa, kun Saksan rintamaa silloin uhkasi suuri vaara venäläisten kiivaasti rynnistäessä.[70] Mutta se oli kuitenkin ilmeisessä ristiriidassa tehdyn päätöksen kanssa. Kuinka helposti olisikaan meille niin sanomattoman arvokas joukko voinut tuhoutua tai ainakin kärsiä suurta mieshukkaa niissä kiivaissa taisteluissa, jotka nyt alkoivat Aa-joen rannoilla! Juttu päättyi pataljoonalle paremmin kuin oli saatettu odottaa, ja helmikuussa saatettiin se jälleen siirtää taistelurintaman taakse Tuckumiin. Mutta kuka takasi, ettei tapaus toistuisi? Pataljoona oli juuri silloin menettänyt entisen päällikkönsä, majuri Bayerin, joka oli nimitetty erään rykmentin komentajaksi, ja joukkomme siten oli kadottanut sen tuen, joka sillä hänessä oli ollut korkeampien sotilasviranomaisten edessä. Pahinta oli, että uusi komennus rintamalle oli vaikuttanut sangen pahaa pataljoonan mielialaan, kun miehistö luonnollisestikin katsoi tätä lupauksen rikkomiseksi saksalaisten puolelta ja kun talvinen sotaretki tavattoman ankarassa tammikuunpakkasessa oli kovasti koskenut hermoihin ja tehnyt monta miestä pahoin sairaaksi. (Täällä Aa-joen varrella alkoi sekin keuhkovamma, johon Runar Appelberg, jääkärien paras koossapitävä voima, puolta vuotta myöhemmin sitten sortui.) Jälleen ilmeni joukon keskuudessa vaarallisen kuohunnan oireita. Ollessani Berliinissä helmikuussa sain kuulla, että miehistön keskuudessa oli puhjennut uusi »lakko», että 80 miestä oli »pakkomajoitettu» ja että Oberzugführer Ståhlbergin oli ollut pakko ampua eräs mies, joka oli kieltäytynyt tottelemasta, kun hänen komppaniansa piti lähteä liikkeelle. Maaliskuun 4 p:nä olen merkinnyt muistiin valtuuskunnan kokouksesta, että Sario, joka juuri oli saapunut Berliinistä, toi »surullisia tietoja» joukosta ja että ainoa keino hänen mielestään oli miehistön ainakin osittainen lomallelaskeminen.
Kaikesta huolimatta oli sotainen henki edelleenkin hyvä miehistön suuressa enemmistössä. Tammikuun vaikeina päivinä Aa-joen varrella oli pataljoona jälleen kunnostautunut. Mutta ajan pitkään vaikutti loputon odotus tietenkin masentavasti. Pataljoonan täytyi välttämättä saada tehtävä, joka sitä tyydyttäisi ja jonka suorittamiseen se voisi panna kaiken voimansa ja intonsa.
Näin ollen syntyi useilla tahoilla ajatus, että pataljoonaa käytettäisiin erikoisrynnäkköön Pohjois-Suomessa joko saksalaisten rynnistysten yhteydessä Pietaria kohti tai semmoisesta riippumatta. Tämä ajatus on mainittu eräässä Sarion tammikuun 3 p:nä antamassa raportissa. Määrätietoisimmin omaksui sen maisteri Fabritius. Jo neuvoteltaessa edellisenä syksynä pataljoonan käyttämisestä tai pikemminkin sen »kohtalosta» oli hän ottanut uudelleen esille jo aikaisemmin keskustelun alaisena olleen erillisen iskuretken yhtenä, joskin vaarallisena keinona kiperästä tilanteesta pääsemiseksi.
Fabritiuksen suunnitelma on esitetty lyhyessä tammikuun lopulla laaditussa kirjallisessa lausunnossa. Pataljoona, huomauttaa hän, oli perustettu silmälläpitäen sitä suurta mahdollisuutta Suomen vapauttamiseen, jonka Saksan koilliseen suuntautuva rynnistys saattoi sisältää. Vallallaolevan käsityksen mukaan, jonka alkujaan oli saanut liikkeelle majuri Bayer, piti tämän pienen suomalaisen armeijansiemenen ottaa osaa retkeen Pietaria vastaan suureen saksalaiseen rintamalinjaan pistettynä. Miellyttävämpää olisi kuitenkin toisenlaatuinen pataljoonan käyttäminen. Jollei Ahvenanmaan-suunnitelmaa voitaisi toteuttaa, pitäisi pataljoona »heittää maihin» jollakin kohtaa Pohjois Suomen rannikolla, ellei etelämpänä niin Oulun kohdalla, katkaisemaan venäläisten yhdyssiteet pohjoisessa ja olemaan sivusta-uhkana saksalaisten rynnistäessä Venäjän pääkaupunkia kohti. Ruotsalaiset upseerit olivat selittäneet, että sellainen suunnitelma oli sotilaallisesti kylläkin ajateltavissa ja että sen suorittaminen erinäisissä oloissa voisi olla merkitykseltään hyvinkin suuri. Arvostellen yritystä suomalaiselta näkökohdalta edellytti Fabritius yleistä kannatusta suunnitelmalleen jääkäripataljoonan puolelta ja arveli, että Pohjois-Suomessa nopeasti saataisiin pystyyn pieni kansanarmeija, jonka etelästä riveihin rientävät rekryytit muodostaisivat. Sekin vaikutus, minkä tällainen rohkea suomalainen iskuretki tekisi mielialaan Ruotsissa, oli huomioonotettava. Eikä se uhkavaara, jonka alaiseksi pataljoona antautuisi, olisi ylen suuri, kun peräytymistie Ruotsiin aina oli avoinna.
Fabritiuksen esityksen loppuponsi oli silloista epätoivoista tilannetta kuvaava. »Vaikka saksalaisten koillisrynnistys», kirjoitti hän, »on katsottava maihinnousun perusedellytykseksi Pohjois-Suomessa, saattaa sellaista yritystä kuitenkin ajatella erillisenäkin toimena jossakin sodanvaiheessa. Olisinpa valmis sanomaan, että juuri tämä on meille pièce de résistance, viimeinen hätäkeino siinä tapauksessa, että suuri yrityksemme olisi tuomittu menemään hukkaan. Silloin saattaisi joukon erillinen isku kukaties olla paikallaan yrityksenä, joka kääntäisi maailman katseet Suomeen ja vaikuttaisi sen vaatimusten hyväksi suuressa rauhanteossa.»
Tämän erillisen iskuretken ehdotus otettiin todella valtuuskunnassa käsiteltäväksi vakavasti ja käännyttiin sen valmistavaa käsittelyä varten ruotsalaisten asiantuntijain puoleen. Venäjän vallankumouksen puhkeaminen muutti kuitenkin aseman. Joka tapauksessa joutui pataljoona lopulta »heitetyksi maihin» juuri Pohjois-Suomeen, suorittaakseen osuutensa vapautustyössä.
Näiden sotilaallisten suunnitelmien ohella harkitsivat valtuuskunnan jäsenet eri ehdotuksia Suomen poliittiseksi turvaamiseksi kaikkien mahdollisuuksien varalta. Ensi sijassa mainitsen professori Erichin erittäin kiintoisan ehdotuksen, joka päätyi siihen, että Ruotsi yleisten rauhanneuvottelujen sattuessa tai siinä tapauksessa, että Saksan ja Venäjän välillä tehtäisiin erikoisrauha, väliaikaisesti miehittäisi Suomen, kunnes kysymys Suomen asemasta ratkaistaisiin kansainvälisessä kongressissa. Erich kehitteli tätä suunnitelmaa laajassa selostuksessa, joka oli aiottu luottamuksellisesti annettavaksi ruotsalaisille valtiomiehille. En ryhdy tässä esittämään sen yksityiskohtia. Omasta puolestani en pitänyt semmoisen ehdotuksen esittämistä suotavana. Kirjallisessa lausunnossa valtuuskunnalle esitinkin epäilyni sen suhteen. On tarpeetonta tässä niitä toistaa. Poliittinen tila Ruotsissa tähän aikaan oli todellisuudessa sellainen, että jokainen ponnistus saada Ruotsi ryhtymään niin laajakantoiseen yritykseen kuin tämä oli aivan toivoton. Hammarskjöldin verraten toimintakykyinen ministeristö oli juuri silloin ankarien hyökkäysten alaisena vasemmiston taholta ja sen katsottiin olevan kukistumaisillaan. (Kuten tunnettua erosikin hallitus pian sen jälkeen ja maaliskuun 30 p:nä astui sen tilalle oikeistolaisministeristö Lindman-Swarz.) »Asiain nykyisessä vaiheessa», sanoin lausunnossani, »olisi minun käsitykseni mukaan meidän puoleltamme viisainta karttaa utopistisen seikkailupolitiikan varjoakin ja sensijaan tehdä propagandatyötämme Ruotsissa aivan reaalipoliittisesti lukuunottamalla nykyinen tilanne ja lähin todennäköinen tulevaisuus. Tämä sisältää, että meidän on voimakkaasti työskenneltävä sen ajatuksen puolesta, että Ruotsi, heti kun Saksan rynnäkkö koillista koti alkaa[71] mobilisoi ja sen yhteydessä esittää Venäjälle erinäisiä vaatimuksia Ahvenanmaan ja Suomen suhteen, taikka että Ruotsi joka tapauksessa, kun rauhanteko lähenee, yhtymällä Saksan rauhanehtoihin esiintyy niin suurin vaatimuksin Suomen suhteen kuin sotivien puolten keskinäiset valtasuhteet suinkin voivat sallia.» — Molemmat viimeksimainitut mahdollisuudet oli vaihtoehtoisesti ottanut huomioon myöskin prof. Erich siltä varalta, että miehitysajatusta ei voitaisi toteuttaa.
Professori Erich laati tähän aikaan muitakin valtiollisia ehdotelmia, joista eräs oli hyvin harkittu suunnitelma Suomen autonomian laajentamiseksi ja sen varmentamiseksi kansainvälisen takauksen avulla. Asema oli sellainen, että meidän täytyi ottaa huomioon se masentava mahdollisuus, että Suomen täydellinen irroittaminen Venäjästä ei onnistuisi. Tuiki tärkeätä oli meistä joka tapauksessa virallisen ja sitovan lausunnon aikaansaaminen Saksan puolelta mitä Suomeen tulee. Tätä aikaa koskevien paperien joukossa on minulla jäljennös eräästä valtuuskunnan esityksestä Saksan ulkoministerille Zimmermannille, mikä esitys oli laadittu maisteri Fabritiuksen luonnoksen pohjalla. Kirjelmässä, joka laadittiin tammikuussa 1917 ja jonka vapaaherra von Bonsdorff helmikuussa henkilökohtaisesti vei perille, huomauttaa valtuuskunta, mitä poliittisesti epäedullisia vaikutuksia Venäjän manifesti Suomen autonomian palauttamisesta aiheuttaisi ei ainoastaan Suomessa, vaan myöskin Ruotsissa. Valtuuskunta alistaa ulkoministerin harkittavaksi, eikö Saksan hallitus näitä vaikutuksia ehkäistäkseen voisi »tiedoittaa päättäneensä oikeuden ja eurooppalaisen kulttuurin nimessä ottaa Suomen asian omakseen ja voimiensa mukaan sitä puoltaakseen sekä kiinnittäneensä huomiota Suomen oikeudelliseen asemaan siinä rauhanohjelmassa, joka Saksalla on aikomus esittää vastustajilleen». Tällainen julkinen selitys oli valtuuskunnan mielestä välttämätön, koska ulkoministeri Zimmermannin lausunto eräille vapausliikkeemme edustajille viime syksynä oli ollut luonteeltaan luottamuksellinen, joten sitä ei oltu voitu saattaa yleisön tietoon.
Samaa ajatusta kehitettiin yksityiskohtaisemmin eräässä tammikuun 27:ntenä päivätyssä kirjelmässä, jonka minä laadin Saksan Tukholmassa olevan sotilasattasean, eversti von Giesen kehoituksesta ja jonka hän lähetti Saksan yleisesikunnan poliittiselle osastolle. Minä otin siinä esille ensinnäkin marraskuussa 1916 tehdyn, Ranskan ja Englannin aloitteesta syntyneen suunnitelman asevelvolliskutsunnan toimeenpanosta Suomessa ja sen yhteydessä annettavasta keisarillisesta manifestista Suomen autonomian säilyttämiseksi. Asevelvollisten kutsuntaa oli kuitenkin pidetty arveluttavana, kun hyvin tunnettiin, että 2 000 nuorta suomalaista oli lähtenyt Saksaan saadakseen sotilaallista koulutusta tulevaa vapaustaistelua varten ja että tämän joukon takana oli salainen poliittinen järjestö Suomessa. Olihan näin ollen pelättävissä, että kutsunnan seurauksena olisi kapina, ja lisäksi oli täysi syy olettaa, että venäläisissä joukoissa olevat suomalaiset tulisivat olemaan epäluotettavia ja vaarallisia aineksia Mutta ellei tällaista asevelvollisuuskutsuntaa toimeenpantaisi, raukeaisi varsinainen autonomiamanifestin antamisen perusta. Niin kauan kuin nykyjään vallitseva taantumuksellis-byrokraattinen puolue oli vallassa tätä suunnitelmaa arvatenkaan tultaisi toteuttamaan. Mutta Venäjän liberaalisissa piireissä sai yhä enemmän alaa se käsitys, että Suomen suhteen oli jotakin tehtävä Todistukseksi siitä liitin selontekooni otteita kahdesta vapaamielisestä venäläisestä sanomalehdestä, Russkaja Voljasta ja Russkoje Slovosta. Oli senvuoksi jotenkin varmaan oletettavissa, että yhä enenevä ahdinko ennemmin tai myöhemmin, viimeistään liberaalisen vastustuspuolueen voiton jälkeen, joka samalla vahvistaisi Englannin ja Ranskan vaikutusta, pakottaisi Venäjän antamaan autonomiamanifestin Suomelle.