XI. SYNKIMMÄT KUUKAUDET.
Tämän luvun nimenä pitäisi oikeastaan olla »Venäjän vallankumousta odottaessa» tai jotakin semmoista. Mutta se ei vastaisi sitä mielialaa, jonka vallassa me elimme tapausrikkaan vuoden 1917 ensimmäisinä kuukausina. Meille oli tosin selvää, että jokin muutos Venäjällä oli tulossa. Taantumuksellisen pääministeri Stürmerin kukistuminen marraskuun 24 p:nä, ankara vastarinta valtakunnanduumassa ja varsinkin Rasputinin murha joulukuun 30 p:nä olivat selviä enteitä siitä, että jotakin uutta oli tulossa. Mutta Venäjän yhteiskunnan sisäisen luhistumisen koko laajuus ilmeni vasta vallankumouksen puhjettua maaliskuussa. Tammi- ja helmikuussa oli katsottu voitavan ennustaa ainoastaan hallitussuunnan siirtymistä vasemmalle. Tiedettiin, että Englannin lähettiläs Buchanan, joka oli läheisissä suhteissa vapaamieliseen vastustuspuolueeseen, työskenteli tähän suuntaan. Mutta jos vapaamieliset — liberaalit — pääsisivät valtaan, niin se, niin pääteltiin, ainoastaan vahvistaisi sotapuoluetta ja tekisi lopullisesti mahdottomiksi kaikki erikoisrauhan suunnitelmat keskusvaltojen kanssa, kun näet liberaalit, Miljukoff etunenässä, olivat ilmeisiä imperialisteja ja uneksivat Venäjän vallan laajentamista Bosporiin saakka.
Jos Saksan toiveet pikaisen erikoisrauhan saamisesta Venäjän kanssa näin ollen raukeisivatkin, niin sehän oli vain eduksi Suomelle, asia kun tietenkin kannustaisi keskusvaltoja uusiin ponnistuksiin itäisen vihollisensa täydelliseksi nujertamiseksi. Mutta toiselta puolen tulisi kai vapaamielinen hallitus Venäjällä kaiken todennäköisyyden mukaan katsomaan edulliseksi antaa julistuksen Suomen autonomian palauttamisesta, josta syksyn kuluessa oli ollut puhetta. Silloin saisimme sanoa jäähyväiset kaikille toiveillemme saavuttaa maamme täydellinen vapauttaminen Venäjästä! Sillä silloin oli odotettavissa, että yleinen mielipide Suomessa, vieläpä mielihyvin, tervehtisi »laillisuuden palauttamista» hyvänä tekona ja lykkäisi luotansa itsenäisyysajatuksen kauniina unelmana, jota ei voitaisi toteuttaa. Ja se, mitä tapahtui marraskuun lakon jälkeen vuonna 1905, tulisi jälleen uusiintumaan.
Jos taas katsoimme sotilaallista asemaa vuoden vaihteessa, oli senkin antama vaikutelma yhtä masentava. Keskusvaltoja ei tosin vieläkään ollut voitettu, mutta ympärysvaltojen sotakunto kasvoi lakkaamatta ja niiden päätös käydä sotaa voitokkaaseen loppuun saakka oli järkähtämätön. Saksan joulukuun 12 p:nä esittämä rauhantarjous oli torjuttu tilannetta kuvaavalla ylimielisyydellä. Ei myöskään presidentti Wilsonin tammikuussa tekemällä rauhanehdotuksella ollut otollisempaa tulosta. Sen sijaan päätti Saksan sodanjohto julistaa rajoittamattoman sukellussodan helmikuun 1 p:stä alkaen. Saksassa oltiin useimmissa piireissä erittäin toiveikkaita sen vaikutuksiin nähden. Sen sain havaita käydessäni helmikuussa Berliinissä. Siellä ei näet uskottu, että sukellussota johtaisi välien rikkoutumiseen Amerikan kanssa. Maaliskuun 11 p:nä keskustelin tästä asiasta sosialidemokraattisen edusmiehen toht. Südekumin kanssa, joka silloin oli Tukholmassa. Hän oli hämmästyttävän optimistinen. Sukellussota, sanoi hän, käy mainiosti. Onhan jo helmikuussa upotettu 800.000 tonnia aluksia. Kolmen kuukauden kuluttua on Englanti hädässä ja tulee ehdottamaan neuvotteluita. Rauha tehdään varmaan jo elokuussa. Saksa pysyttelee siihen mennessä puolustuskannalla läntisellä rintamalla. Sitävastoin käyvät itävaltalaiset rynnistykseen Italiaa vastaan. Ranskalaiset koettavat kukaties murtautua Saksaan läntisen Sveitsin kautta, mutta se yritys ei heille onnistu. Olipa Südekum niin toiveikas, että piti saksalaisten rynnistystä koillistakin kohti mahdollisena.
Toisaalta katsoivat toiset asemaa vaaralliseksi, jopa jotkut melkein epätoivoiseksi. Niihin kuului paroni von der Ropp, joka helmikuussa lausui minulle olevansa huolissaan siitä, että Amerikan sodanjulistus on odotettavissa. Niille, jotka silloin seurasivat tuota kuumaa väittelyä eri suuntien välillä, on tavattoman mielenkiintoista lukea kenraali Ludendorffin lausunnolta upotussodan ja Yhdysvaltain siitä johtuvan sotaan sekaantumisen sotilaallisesta merkityksestä. On selvää, että hän silloin, alussa vuotta 1917, aliarvioi jälkimmäisen ja yliarvioi edellisen. Saksan sodanjohto piti rajatonta sukellussotaa ainoana pelastuskeinona sillä hetkellä.
»Me laskimme», sanoo Ludendorff muistelmissaan, »saavuttavamme voiton sukellussodan avulla viimeistään ennenkuin. Amerikka muodostamillaan uusilla joukoilla voi ryhtyä sotaan. Ilman sukellussodan apua oli mielestämme neliliitto sortuva 1917.»[69]
Olisiko valittu tämä arveluttava keino, jos olisi voitu aavistaa sen romahduksen kantavuutta, joka alkoi Venäjällä vallankumouksen puhjetessa? Eräät Ludendorffin kirjassa esiintyvät viittailut panevat ajattelemaan että Saksan johto maaliskuun tapausten jälkeen hiukan katui tuota kohtalokasta päätöstä. Mutta silloin oli jo liian myöhäistä perääntyä.
Sanalla sanoen: sekä poliittinen että sotilaallinen asema oli meille sangen huolestuttava. Toden sanoakseni täytyi meidän kysyä itseltämme, oliko päämäärämme yleensä enää lainkaan saavutettavissa sillä suunnalla, jota olimme tähän saakka noudattaneet. Täytyi ilmeisesti ajatella uusia oloja vastaavia uusia uria.
Tällöin oli, kuten ennenkin, jääkäripataljoona kaikkien poliittisten ja sotilaallisten suunnitelmiemme reaalisena pohjana. Kaikissa oloissa täytyi sillä seikalla, että tämmöinen erinomainen Suomen tulevan armeijan ydin oli olemassa, olla suuri merkitys, se kun oli ainoa voimatekijä, jonka saatoimme heittää tapahtumien vaakaan. Edelleenkin näytti meistä olevan kaikkein tärkeintä, että joukko pidettäisiin tähänastisessa miesvoimassaan ja mikäli mahdollista suurennettaisiin uusien rekryyttien hankkimisella. Mutta emme kuitenkaan voineet salata itseltämme, että jatkuva värväys kotimaassa nyttemmin kohtasi voittamattomia esteitä. Tämä selitettiin peittelemättä kirjelmässä, jonka valtuuskunta tammikuun 12 p:nä lähetti Tukholmassa olevan värväystoimiston päällikölle, kapteeni Heldtille.
Hankkiaksemme pataljoonalle ainakin jonkin verran uutta miehistöä teimme joulukuun lopulla ja tammikuun alussa yrityksen värvätä rekryyttejä niiden lukuisain suomalaisten siirtolaisten joukosta, jotka oleskelivat Norjassa odottamassa matkustustilaisuutta Amerikkaan. Ne lähetit — herrat Thure Svedlin, H.R. Söderström, T.T. Pusa, Salmela ja Henriksson —jotka siinä tarkoituksessa lähetettiin Kristianiaan, saivat kuitenkin palata tyhjin toimin. Kertomuksessa, jonka maisteri Svedlin tammikuun 14 p:nä antoi valtuuskunnalle, totesi hän, että siirtolaisilta ei suinkaan puuttunut yhteistuntoa kotimaan ja sen pyrkimysten kanssa, mutta että se ei ollut kyllin voimakasta ja tietoista saadakseen heidät muuttamaan matkasuunnitelmansa ja lähtemään Saksaan. Suomessa olivat he sitäpaitsi saaneet kuulla tympäiseviä kertomuksia siitä kohtalosta, joka oli kohdannut niitä, jotka olivat aikaisemmin värväyskutsuun suostuneet. Useat nuoret miehet olivat tosin ensin tuntuneet siitä huolimatta taipuvaisilta suostumaan seikkailuun, mutta sitten kuitenkin katsoneet paremmaksi seurata Amerikkaan menevän virran mukana.