Sellainen oli ulkoministerin käsitys asiasta ja se tuli myöskin ratkaisevaksi manifestia laadittaessa. Saksan ja saksalaisen kansallisuuden etu oli ratkaiseva Puolan kansallisia tarpeita tyydytettäisiin ainoastaan siinä määrin kuin se oli edullista Saksalle. Maansa politiikan vastuunalaisena johtajana ei von Jagow oikeastaan saattanut suunnitella toisin. Mutta noiden molempien näkökantojen ei kuitenkaan olisi tarvinnut olla toisilleen vastakkaisia. Oli suuri ja kaukonäköinen ajatus luoda vapaa, Saksan kanssa liitossa oleva Puola etumuuriksi Venäjää vastaan, mutta pysyväisen hyödyn saamiseksi sen toteuttamisesta ei olisi pitänyt tyytyä puolinaisiin toimiin. Ellei voitu luovuttaa Preussin puolalaisia maakuntia — ja kukapa saksalainen valtiomies olisi uskaltanut edes ajatella semmoisen ehdotuksen tekemistä? — niin tuntui johdonmukaisuus joka tapauksessa vaativan itävaltalaisen Puolan yhdistämistä venäläisen Puolan kanssa Itävaltaan liittyneeksi tai erilliseksi valtioksi. Ellei uskallettu tehdä edes tätä, oli ehkä parasta olla asiaan lainkaan kajoamatta. Epätäydellisen, joka taholla irredenta-alueiden ympäröimän kansallisvaltion perustaminen oli tosiaan vaarallista kokeilua.
Joka tapauksessa oli kuitenkin se, mitä molemmat monarkiat nyt lahjoittivat ankarasti sorretulle Puolan kansalle, kaikki, mitä se tällä hetkellä saattoi saavuttaa. Se tunnustettiin myöskin Varsovassa. Mutta paha kyllä osoittivat saksalaiset nyt, kuten monissa muissa tapauksissa, olevansa vailla oikeaa psykologista ymmärrystä esiintymisessään vieraita kansoja kohtaan. Saksalaisten hallitusmiesten Puolassa on täytynyt todellakin olla mahdotonta mukautua uuteen tehtäväänsä kansallisten vapauspyrintöjen edistäjinä, varsinkin kun oli kysymys kansasta, jonka kansalliserikoisuutta menneinä vuosina oli kaikin keinoin koetettu hävittää Saksan valtakunnan rajojen sisällä. Puolalainen Wedkiewicz, jonka kanssa olin läheisissä kosketuksissa Tukholmassa ja joka oli harras saksalaisystävä, valitti jo marraskuun 19 p:nä, että saksalaiset eivät olleet ymmärtäneet käyttää hyväkseen manifestin synnyttämää innostusta. Riippuipa se nyt sitten siitä tai muista seikoista — toimeenpantu vapaaehtoinen värväys Puolan armeijaan oli täydellinen fiasko. Vapaaehtoisia ilmoittautujia oli vain muutama sata. Jos oli toivottu saada puolalaiset suostutetuiksi puolinaisilla myönnytyksillä, havaittiin se ennen pitkää katkeraksi pettymykseksi. Toinen kysymys on, olisiko ylimalkaan ollut mahdollista saada vuosisataista vihollisuutta noiden molempien kansallisuuksien välillä muuttumaan ystävyydeksi ja keskenäiseksi luottamukseksi.
Olen kosketellut Puolan kysymyksen kehitystä tänä ajankohtana, osaksi sen tähden, että se niin suuressa määrässä askarrutti minua ja ystäviäni Liitossa, osaksi myöskin sen vuoksi, että se tarjoaa niin monta kiintoisaa vertauskohtaa oman vapausliikkeemme kanssa. Kun esim. lukee yllämainitun päätöslauselman, joka tehtiin kansalaiskokouksessa Varsovassa syyskuun 3 p:nä, ihmettelee, että se lause lauseelta vastasi meidän omaa ajatustapaamme. Venäjä oli meidän vihollisemme ja sen taholta uhkasi meitä perikato, keskusvallat olivat sodassa Venäjän kanssa, siispä saatoimme ja täytyi meidän odottaa vapautustamme niiden avulla — sehän oli meidänkin mutkaton ja loogillinen päättelymme. Mutta sitä ei käy kieltäminen, että ne perusteet, joille Puolan aktivistit nojautuivat, olivat toiset kuin ne, joille me asetuimme. Ensi silmäyksellä saattoi tuntua kuin olisivat he meitä edullisemmassa asemassa, venäläiset kun jo oli karkoitettu Puolasta, kun me sensijaan yhä saimme odottaa sitä saksalaista sotavoimaa, joka karkoittaisi venäläiset miehitysjoukot Suomesta. Mutta puolalaisten täytyi ottaa lukuun heidän omien etujensa ja saksalaisten etujen ankara vastakkaisuus, kun taas minkäänlaista semmoista vastakkaisuutta ei ollut Suomen ja Saksan välillä. Senvuoksi työnnettiinkin Puolan saksalaismieliset aktivistit kokonaan syrjään valtiollisena puolueena, kun Saksa luhistui, ja heidän politiikkansa leimattiin epäkansalliseksi ja epäisänmaalliseksi, kun me sitävastoin — niin, mehän tiedämme, että Suomen satunnaisista sotakonjunktuureista johtuneet suhteet taistelevan Saksan kanssa sangen pian muuttuivat vilpittömäksi liittolaissuhteeksi, jossa oli voimakas tunneaines. Ne monet saksalaiset sotavangit, joita suomalaiset talonpojat auttoivat pakoon maamme kautta, voivat todistaa sen. Varsovassa haluttaisiin nyt kernaasti unohtaa, millä riemulla Puolan kansa marraskuun 5 p:nä 1916 tervehti saksalaisia maan vapauttajina ja että sadattuhannet saksalaiset sotilaat todellisuudessa ovat antaneet henkensä Puolan tulevan valtion puolesta. Suomen pääkaupungissa seisoo saksalaisen sankarihaudan muistokivi näkyväisenä merkkinä, että me emme ole unohtaneet.
Puolan jälkeen tulisi Liettuan vuoro, se oli paroni von der Roppin suunnitelma. Seuraavana aikana hän oli toimeliaassa puuhassa saadakseen Saksan hallituksen täyttämään myöskin liettualaisten kansalliset vaatimukset. Siinä hän kohtasi kuitenkin ankaraa vastarintaa. Kokemukset Puolan suhteen eivät kehoittaneet saksalaisia jatkamaan samaa menettelyä. Von der Ropp nautti kuitenkin tähän aikaan liettualaisten täydellistä luottamusta. Hänhän oli heidän maanmiehensä. Joulukuussa hän sai valtakirjan Sveitsissä toimivalta liettualaiselta kansallisneuvostolta valvoa sen etuja.
Tukholmassa jouduin syksyn kuluessa vilkkaisiinkin kosketuksiin niiden nuorten liettualaisten patrioottien kanssa, jotka siellä olivat sanomalehtipropagandatoimissa — mainitsen heistä vain herrat Aukstolis (sittemmin Liettuan ministeri Riiassa), Jurkunas-Sheinius (sittemmin Charge d'affaires Tukholmassa) ja Savickis (sittemmin Charge d'affaires Helsingissä). Joulukuun 15 p:nä tapasin nämä kolme herraa sekä valtakunnanduuman jäsenen Itschasin (sittemmin Liettuan ensimmäinen rahaministeri), joka oli paluumatkalla Amerikasta, missä oli koottu 200 000 dollaria kansallisasiaa varten. Hän oli oleskellut joitakin päiviä Englannissa ja koettanut tehdä propagandaa maansa hyväksi, mutta huonolla menestyksellä. Oli sangen mielenkiintoista kuulla hänen poliittista katsantokantaansa. Jos Liettua — niin selitteli hän asiaa — joutuu valitsemaan Saksaan yhdistämisen tai Venäjän valtaan jäämisen välillä, on jälkimmäinen parempi. Mutta jos Saksa tekee Liettuasta itsenäisen tai vaikkapa vain autonomisenkin valtion, niin on se otettava vastaan ilomielin. Tällä hetkellä kiinnitti hän kaikki toiveensa Saksaan. Hän oli kuullut, että siellä suunniteltiin Liettuan julistamista kuningaskunnaksi ja Preussin prinssin Joachimin asettamista kuninkaaksi.
Jo näin varhaisena vaihekautena alkoi sittemmin niin kohtalokas Vilnon-kysymys kangastaa poliittisen taivaan rannalla. Kuten edellä mainitsin, oli Saksan ulkoministeri von Jagow sitä mieltä, että Vilno oli kuuluva Puolaan. Liettualaiset olivat jyrkästi sitä vastustavalla kannalla. Marraskuussa oli minun luonani neuvottelukokous liettualaisten ja puolalaisten välillä, mutta siinä saatoin vain todeta, että heidän oli mahdotonta päästä sovintoon tässä kiperässä kysymyksessä.
Kolmas niitä kansallisuuksia, jotka olivat edustettuina Liitossa ja joiden kanssa nyt jouduin läheisiin kosketuksiin, olivat ukrainalaiset. Minä olin kirjeenvaihdossa taitavan ukrainalaisen politikoitsijan Stepankovskin kanssa, joka näihin aikoihin oli Lausannessa ilmestyvän L'Ukraine lehden julkaisija, ja erään toisen ukrainalaisen poliitikon D. Donzovin kanssa, joka oli sen Bulletin des Nationalités de Russie nimisen lehden toimittaja, jota Liitto julkaisi Bernissä. Jos asianlaita tosiaankin oli, niinkuin nämä molemmat ja heidän maanmiehensä vakuuttivat, nimittäin että ne 40 miljoonaa slaavia, jotka asuivat Etelä-Venäjän viljavilla tasangoilla ja jotka tähän saakka olivat saaneet käydä vain »vähävenäläisistä», tunsivat olevansa eri kansaa kuin suurvenäläiset ja tahtoivat muodostaa oman valtion, avautui erinomaisen lupaava Venäjän valtakunnan pirstoutumisen tai heikentymisen perspektiivi. Kaarle XII:n ja hetmanni Mazepan välisen liiton traditsionit elivät mielessäni, kun tutkiskelin niitä Ukrainaa koskevia kirjoja ja lehtisiä, jotka Stepankovski lähetti minulle.
Valitettava aukko oli siinä Venäjän »vieraiden kansallisuuksien» sarjassa, joita Liitto edusti: Viro puuttui. Kesküla kieltäytyi yhä yhteistyöstä Liiton kanssa, ja ne yritykset, joita minä tein saadakseni virolaiset järjestöön osallisiksi erään hänen maanmiehensä avulla, epäonnistuivat. Lättiläisetkin olivat olleet vaiti esiinnyttyään Wilsonille osoitetussa sähkösanomassa. Enemmän kuin vastahakoisuus seurata Saksaa pidätti näitä molempia kansoja balttilais-saksalaisiin kohdistuva epäluulo.
Johtui asian luonnosta, että se politiikka, jota Venäjän sorrettujen kansain liitto edusti, pukeutui yksityisten toimenpiteiden muotoon kunkin Liiton edustaman kansallisuuden hyväksi. Liiton tuli kuitenkin esiintyä myös yhteisesti, ja tässä mielessä tahtoi von der Ropp jatkaa samaa menettelytapaa, johon oli turvauduttu Wilsonille lähetetyssä sähkösanomassa. Marraskuussa hän keksi lähettää samanlaisen sähkösanoman Englannin pääministerille Asquithille erään puheen johdosta, jonka tämä juuri oli pitänyt armenialaisten kärsimyksistä. Konni Zilliacus ja minä emme oikein pitäneet tuosta ajatuksesta, ja kun me saimme nähdä suunnitellun sähkösanoman sanamuodon, me suorastaan närkästyimme. Toista tai kolmatta kertaa piti siis monien miljoonien suomalaisten, balttilaisten, liettualaisten, valkovenäläisten, puolalaisten, juutalaisten, ukrainalaisten, saksalaisten siirtolaisten, georgialaisten, kaukasialaisten, tatarilaisten ja Keski-Aasian kansakuntiin kuuluvien valittaa Venäjän väkivallan tekoja. Kun von der Ropp meidän huomautuksemme johdosta saapui Tukholmaan kumoamaan arvelultamme, sanoin hänelle, että Liitto on saanut poliittista merkitystä Puolan asian menestyksestä ja ettei senvuoksi ole soveliasta eikä arvonmukaista tällä tavoin edelleen vain »ruikutella ja valitella». Sitäpaitsi ei ollut edes todenmukaistakaan, kuten sähkösanomassa väitettiin, että armenialaisten kärsimykset olivat vähäisempiä kuin niiden kansojen, joita venäläiset sortivat. Von der Ropp vastasi, että me oikeastansa tekisimme Saksan valtakunnankanslerille tällä palveluksen, kun siten vapauttaisimme hänet vastaamasta Asquithille. Se argumentti sai meidät myöntymään. Suostuin, vaikkakin vastahakoisesti, siihen, että sähkösanoma, jonka Lempicki Liiton esimiehenä ja von der Ropp sen sihteerinä olivat allekirjoittaneet, lähetettiin Bernistä. Entistä selvemminhän täytyi Liiton nyt näyttää Saksan propagandan elimeltä.
Kuukautta myöhemmin uusiutui sama temppu. Joulukuun 21 p:nä lähetti näet paroni von der Ropp Bernistä, tällä kertaa hänen yksinänsä Liiton pääsihteerinä allekirjoittaman sähkösanoman Englannin uudelle pääministerille Lloyd Georgelle, joka edellisenä päivänä oli pitänyt puheen, että Suur-Britannia taistelee hankkiakseen pienille kansoille täydellisen hyvityksen siitä vahingosta, minkä vihollinen on niille tuottanut. Liitto pyysi, että Mr. Lloyd George ei uhrautuvassa ihmisrakkaudessaan olisi yksipuolinen, vaan ulottaisi sen niihinkin kansakuntiin, jotka olivat kärsineet paljoa suurempaa vääryyttä. Sähkösanomassa puhuttiin väkivaltaisuuksista ja oikeudenloukkauksista Suomessa, ryöstöistä ja väestönpoistosta Itämerenmaakunnissa, Liettuassa, Puolassa ja Volhyniassa, kansallisten laitosten hävittämisestä Ukrainassa, rääkkäyksistä Galitsiassa, tuhansien georgialaisten ja muhamettilaisten verisestä pahoinpitelystä ja satojentuhansien juutalaisten epäinhimillisestä karkoittamisesta. Kaikki tämähän oli ihan totta ja tehostamalla Englannin liittolaisen Venäjän tekemiä väkivallantöitä saatettiin puhe siitä, kuinka ympärysvallat taistelivat pienten kansojen puolesta, epämieluisaan valoon. Arvatenkin piti Liiton nytkin tehdä Saksan valtakunnankanslerille palvelus. Mutta tekikö Liitto siinä itsellensä palveluksen, se jääköön sanomatta. Tuskin kolme kuukautta sen jälkeen puhkesi Venäjän suuri vallankumous, joka, muutti koko aseman, vapautti meidät hyödyttömistä vastalauseista venäläisten julmuuksia vastaan ja sen sijaan saattoi valtiollisen vapauden vaatimisen etualalle.