"Tehkää niin hyvin", kuului vastaus.
Annoin kasvoilleni juhlallisen ilmeen ja äänelleni vielä juhlallisemman sävyn sekä käänsin vapaasti lopettaen sanoilla: ja on professorikollegio katsonut hyväksi antaa herra X:lle insinöörin arvon. Paremmaksi vakuudeksi emme ole varustaneet tätä todistusta ainoastaan tarpeellisilla allekirjoituksilla, vaan olemme siihen myös antaneet painaa korkeakoulun sinetin.
Luulenpa että vielä kiireessä lisäsin: "että tämä käännös oleellisen sisältönsä puolesta pitää yhtä totuuden kanssa, todistetaan, niin totta kuin Jumala minua auttaa ruumiin ja sielun puolesta", mitkä sanat venäjäksi kuuluvatkin "elämässä ja kuolemassa".
"Nimitän teidät tällä hetkellä semstvon palvelukseen. Mitkä ovat palkkavaatimuksenne", puhkesi Pavel Pavlovitsh puhumaan. "Oletteko jo huomenna valmis seuraamaan mukanani?" jatkoi hän yhtä kyytiä.
"Palkkavaatimukseni on… markkaa vuodessa ja huomenna olen valmis", vastasi insinööri.
"Ja miestä, jolla on sellaiset paperit kuin teillä, en ota palvelukseeni muuta kuin yhtä monella ruplalla", paukautti Pavel Pavlovitsh. Tuskin tarvinnee lisätä, että ruplan kurssi silloin oli 267, joten insinööri sai yli puolen kolmatta kertaa sen, mitä hän oli halunnut. Seuraavana päivänä hän todella matkustikin uuteen toimeensa.
Kun kolmas päivä tapaamisesta oli kulumassa, ajattelin matkamiehiä, jotka olivat jo jättäneet Värtsilän aseman aloittaakseen 350 virstan pituisen hevosmatkan halki Porajärven salojen. Seurasin ajatuksissani kohti Äänistä pyrkivää suomalaista insinööriä. Läpi lumisten metsien kulki hänen tiensä ja sen varrelle sirotettujen Karjalan mökkien asukkaat katselivat uteliaina hänen jälkeensä. Kukapa heistä saattoi aavistaa, että oli kysymyksessä kädenlyönti Suomesta Karjalaan. Tosin heikko ja vaatimaton, mutta sittenkin kädenlyönti.
Elkää kirjoittako mitään!
Elkää kirjoittako mitään!
Siitä on jo kulunut seitsemäntoista vuotta, kun nämät sanat minulle lausuttiin ja siksi omituinen oli niille saamani selitys, että tapaus on vielä selvästi muistissani.