Toisille pöydille olivat emännät panneet esille valmisteitaan, kuten voita, juustoja ja yhtä ja toista muutakin. Olipa oma pöytänsä naisten käsitöilläkin ja samoin miesten kotiteollisuustuotteilla.
Sitten oli vielä oma osastonsa maatiaiskanalla, jota oli edustettuna muutamia kappaleita, ehkä vähemmän kuin mitä näyttelyn vaatimattomissakin puitteissa olisi voinut odottaa. Näyttelyn vetävin numero oli Suomesta hankittu sonni. Siinäpä sitten alkaakin jo kaikki olla.
Näyttelyn toimihenkilöt pitivät hyvin tärkeänä selittää, miksi oli näin paljon kerätty samaan paikkaan tuotteita ja elukoita mahdollisimman monen ihmisen nähtäväksi. Väestö oli saatava käsittämään, että on tarkoitus yhteisesti saada oppia yhteisen edun ja tulevaisuuden hyväksi.
Puhe oli uskottu suomalaiselle agronoomille kansan omalla kielellä pidettäväksi. Hän seisoi jo yksinkertaisella, nuorilla koivuilla koristetulla puhujalavalla ja aloitti.
Puhe vaikutti heti. Huomasi kaikesta, että väestön oman kielen käyttö juhlallisessa tilaisuudessa ja suuren ihmisjoukon kuunnellessa valtasi kaikkien mielet. Juuri silloin kiirehtii puhujan luo hänen oma assistenttinsa ja agronoomia nutun liepeestä nykäisten lausui: "Muistutan teitä, että olemme Venäjällä, käyttäkää valtakunnan kieltä, jos saan luvan pyytää!" Assistentti, raaka ja töykeä ryssä, oli ilmeisesti kaikessa hiljaisuudessa pantu tarkkaamaan suomalaisen agronoomin edesottamisia. Nyt oli hänellä erinomainen tilaisuus kiivailla venäläisyyden puolesta ja samalla korkeille viranomaisille paljastaa esimiehensä vaillinainen venäjänkielen taito sekä paraassa tapauksessa periä hänen virkansa.
Agronoomi ei kuitenkaan keskeyttänyt puhettaan, vaan ryhtyi jatkamaan venäjäksi. Puhe kulki nyt katkonaisesti ja vaivaloisesti eteenpäin puhujan näyttäessä siltä kuin seisoisi hän pakkopaitaan puettuna tuomioistuimen edessä. Mutta kuulijain mielenkiinto kasvoi ilmeisesti tämän välikohtauksen jälkeen, ja kun puhe loppui, palkittiin se hyvin vilkkailla suosionosoituksilla. Assistentin esiintyminen synnytti päinvastaisen vaikutuksen kuin mitä hän itse oli laskenut.
Puheen aikana olivat kaikki venäläiset kadonneet. Poliisimiehet olivat noloja. Syrjäinen oli tarttunut asiaan, silloin kun heidän olisi pitänyt se tehdä. Mutta korkein saapuvilla ollut semstvoviranomainen, hyväntahtoinen Aleksander Aleksejevitsh, kuiskasi myöhemmin agronoomin korvaan, että hän oli ollut puheen aikana näyttelypaikalla, mitä hän ei sen ensimäisenä isäntänä katsonut voivansa jättää. Näin oli tuo nulikka assistentiksi ruvennut esiintymään, mille hän, Aleksander Aleksejevitsh, ei nyt enään voinut mitään muuta kuin kovasti sääliä agronoomia, jonka puutteellista venäjää hän ei kernaasti kuunnellut.
Mutta palatkaamme vielä näyttelyyn. Vaikka sattunut välikohtaus ikävällä tavalla muistutti niistä vaikeuksista, mitä taloudellisellakin sivistystyöllä oli täällä voitettavana, teki se sittenkin rohkaisevan vaikutuksen. Väkeä oli kokoontunut lähipitäjiä myöten. Erämaista he tulivat ja erämaiden halki he olivat matkanneet, harvat vain ajopelejä käyttäen, toiset jalan, toiset ratsain, toiset veneellä taivaltaen. Erityisesti miellytti meitä suomalaisia, että Porajärvikin oli näyttelyssä edustettuna, sillä sen asema Suomen kreikkalais-katolisen väestön välittömänä rajanaapurina oli vielä vaikeampi kuin Repolan. Heti sen rajan takana tehtiin tähän aikaan voimakasta suomalaista ja kansallista valistustyötä ja käytiin tiukkaa taistelua venäläistä propagandaa vastaan. Jos sieltä olisi päässyt syntymään pieninkin suomalaisia tuulahduksia kantava "veto" Porajärvelle, olisi siitä helposti voinut syttyä rovio. Näin ajattelivat venäläiset ja siksi oli Porajärvi heille mitä arin kohta. Mitään maatalousseuroja ei siellä saanut perustaa eikä näyttelyjä pitää. Sellainen oli pannaan julistettua työtä. Porajärveläiset oli esivalta sulkenut kaiken ulkopuolelle, ei siksi että heidän syntinsä olisivat olleet sen suuremmat kuin toistenkaan, vaan siksi että heitä synniltä varjeltaisiin. Mutta jotta ei heille arkipäiväinen aherrus kävisi liian tukahuttavaksi, suositeltiin heille tanssi- ja muita huvitilaisuuksia! Sellaista oli Venäjän valtakunnan huolenpito alamaisistaan armon vuonna 1910.
Vaan olipa nyt porajärveläisiäkin mukana Repolan näyttelyssä. Muiden matkassa he katselivat ja ihmettelivät mitä kaikkea sentään kotiseudun karu kamara pystyy kasvattamaan. Ihmiset katselivat ja kyselivät. Huomasi kaikkien käsittävän, että oli omin voimin saatu pystyyn jotakin uutta ja omaa. Naapurit, tuttavat ja kylänmiehet oppivat tuntemaan toisensa uudessa valossa — näkemään mitä he olivat tehneet ja tekemättä jättäneet. Yllätys seurasi toistaan ja kaikkeen suhtauduttiin hyväntahtoisesti ja ymmärtämyksellä, niin vaatimatonta kuin kaikki olikin. Koko ihastuksen salaisuus oli siinä, että katseltiin jotakin omaa ja omin käsin tuotettua. Sellaista tunnelmaa ei enään tapaa nykyajan suurissa näyttelyissä, joilla on jo kilpailun leima. Jokainen haluaa hyvän menekin ja voiton toivossa lyödä toisen tuotteet. Mutta tässä ei ollut kysymys tuotteiden laadusta ja määrästä, vaan merkeistä, mitkä ennustivat kotiseudulle valoisampaa tulevaisuutta.
Tällaisen näyttelyn jälkeen saattoi karjalaisissa kylissä nähdä kehyksiin ja lasin alle pantuja kunniakirjoja, joita ylpeydellä näytettiin sekä vieraille että tuttaville. Olivatpa jotkut niin ihastuneita niihin, että esiintyivät jokseenkin samoin kuin aikoinaan se isäntä, joka saapui kirkkoon rinnassa riippuen iso mitali, minkä hänen lehmänsä oli saanut Hämeenlinnan näyttelyssä.