Kädenkäänteessä olivat päivällisvehkeet pöydällä ja ihmiset sen ympärillä, Mikko muiden matkassa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Eräällä ei kuitenkaan ollut paikkaa pöydän ääressä. Välinpitämättömänä kaikesta hälinästä istui puupölkyllä tuvan nurkassa hevosnylkyri Tuhti-ukko, höyryävine puurovateineen.
Tämä kiertävä ammattimies oli tänään nylkenyt talon vanhan Pollen ja edellisenä ollut apuna samassa hommassa naapurissa paroonin ulkotilan saksalaisen vuokraajan luona. Mutta sensijaan että raato olisi maahan kuopattu, oli koko ympäristön ihmeeksi lihakappaleet ripustettu ilmaan kuivamaan rannan leppiin. Talon piika oli juuri ennenkuin Mikko ja talonväki saapuivat, kuiskannut emännän korvaan, että hevosnylkyrin käyttämä puulusikka oli poltettava, että se ei ihmisiä saastuttaisi. Näin tuskin siedettiin hevosnylkyriä hänen ammattinsa takia, vaikka hän oli paljon läheisempi heimolainen kuin "laukkuryssä". Talonväen käsitys hevosnylkyrin toimesta oli jäännös vanhoilta, kristinuskon ja pakanuuden taistelun ajoilta. Ennen vanhaanhan uhrattiin hevosia jumalille ja tätä vastustaakseen opettivat papit, että kuolleen hevosen käsittely oli saastaista kristitylle.
Talon emäntä, juuri leskeksi jäänyt 1860-luvun kovia nälkävuosia seuranneen lavantaudin raivotessa, oli hälinän aikana rientänyt nimismiestä vastaan johtaakseen hänet toiseen tupaan. Niin juurtunut oli kansan myötätunto karjalaisia "laukkuryssiä" kohtaan, että ratsutilan emännän päähän ei edes pälkähtänyt tarttua talonväen hankkeisiin. Portilla kohtasivatkin toisensa nimismies ja emäntä. Ja katso! Nimismiehellä ei tällä kertaa muuta asiaa ollutkaan kuin riidellä, että talon tieosuus oli huonossa kunnossa. Vaieten otti emäntä nuhteet vastaan, tietäen hyvin, että teistä oli huolta pidetty ja että ne olivat moitteettomassa tilassa. Rusthollari vainaja oli aikoinaan tehnyt oikeutettuja muistutuksia korkean esivallan edustajan, nimismiehen, virkaintoa vastaan, varsinkin mitä tuli tämän oikkuun komentaa keskellä kesää härkäpari lumiauran eteen puhdistamaan valtamaantietä pienistä kivistä. Kun nimismiehen sopimaton käytös ei kohdannut vastustusta ja hän sai purkaa nuorekasta virkaintoaan vastalauseita kuulematta, jäikin kaikki siihen. Nimismies irroitti hevosensa luhdin nurkalta ja meni matkoihinsa. Mikko oli pelastettu!
Näin kertoi lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin Kustaa, uskollinen palvelijamme, piintynyt iäkäs vanhapoika, kun minä seitsenvuotiaana poikasena keikuin hänen selässään Kustaan tuvan penkillä istuessa. Jos lukija haluaa kuulla lisää Kustaasta ja Mikosta, annamme hänen kertoa.
Parisen vuotta myöhemmin aherteli jälleen Kustaa työmaalla uskollisine apulaisineen, tällä kertaa heinäniityllä. Heinät oli saatava mahdollisimman pian latoon, sillä taivaanrannalla uhkasi ukkospilvi sateella. Yht’äkkiä kuului hätähuuto laaksoon viettävältä männikkörinteeltä. Huuto on äänekäs ja kestävä. Vaikka pedot eivät miespolveen olleet keskellä kesää paikkakunnalla ihmisiä ahdistaneet, ei oltu varmoja hätähuudon aiheuttajasta ja juuri kestettyinä nälkävuosina oli saatu kokea kauheitakin yllätyksiä. Kustaa käskee silloin miehistä väkeä varaamaan itselleen ladon seinältä viikatteita ja rientämään apuun. Naisväki jää korjaamaan heiniä lähestyvän ukonilman edeltä. Pienellä aukealla metsässä, missä Mikko on ollut kätkeytyneenä, on tosiaankin käynnissä kaksintaistelu, mutta ei petoa vastaan. Siinä on kruununvouti ottelussa Mikon kanssa. Matkasauva kädessä, selässä jättiläiselle sopiva reppunsa, seisoo Mikko, kun taas kruununvoudin selkä on taakaton, mutta ei ole hänellä kättäkään pitempää. Mikko, erämaan poika, taistelee kuin henkensä edestä, teräsjänteinä jalat ja polvet. Kun kruununvouti näkee Kustaan miehineen ja viikatteineen, kasvaa hänen intonsa. "Takaapäin, jalkakoukulla, jutusta on tuleva loppu!" huutaa hän. Mutta ei laske luonto Mikoltakaan. Hän ymmärtää olla lyömättä, sillä silloin olisi talonväellä pakko tulla viikatteineen väliin. Uskomattoman nopeasti ja taitavasti pistelee hän kepillään kruununvoudin hihansuista sisään. Kustaa ja muut katselijat ovat käyvinään käsiksi Mikkoon, joka ei hätäile, sillä hän tietää, että joukossa ei ole ainoatakaan, joka hänet pettäisi. Pian siirtävätkin miehet viikatteet kädestä olalle ja poistuvat mieltään osoittaen selitellen, että tässä ei ole mitään niitettävää, Kruununvouti huomaa ottelun menetetyksi. Muutamia hetkiä myöhemmin samoaa hän nolona läpi tiheikön maantien aidalle, missä hänellä on hevonen sidottuna.
Taas oli Mikko pelastettu. Vaan Kustaa kertoo edelleen. Vielä kerran kohtasivat toisensa autiolla maantiellä kruununvouti ja Mikko. Tällä kertaa ei kumpikaan väistynyt eikä hyökännyt. Kruununvouti oli talttunut. "Passisi mies!" lausuu lainvalvoja. "Kas tässä!" vastaa Mikko näyttäen tarpeellisessa kunnossa olevan passinsa. Aselepo oli syntynyt.
Erään kerran, kun Kustaa oli siinä iässä, jolloin vanhuuden vaikutus jo on tuntuva, kertoi hän seuraavan pienen tarinan, minkä hänen esi-isänsä olivat polvesta toiseen säilyttäneet.
"Ennen vanhaan aikaan oli kuningas, joka sääti käsikiville myllytullin. Mutta tämän rasituksen lakkautti toinen kuningas, joka selitti, että siinä on kylliksi tullia, kun tekee työtä kätensä kivistäviksi". Kustaan mielestä tuhannen virstan vaellus reppu selässä vaatii yhtä suurta voimaa kuin käsikivien vääntäminen.
"Kun sinusta tulee mies, ja minua ei enään ole", lopetti Kustaa, "mene silloin ystävämme Mikon kotimaahan ja ota selvää, mikä heidät siellä saa jättämään kotinsa ja kontunsa".