Halki Kauko-Karjalan erämaiden kulkee postitie etelästä pohjoiseen sivuuttaen Laatokan ja sitten Äänisen rantoja seuraten päätyy lopulta Valkeaan mereen. Eteläisimmässä osassaan on se leveä ja liikenne sillä vilkas. Valtaväylästä haaraantuu useita sivuteitä, vaan mitä pohjoisemmaksi tullaan sitä kaidemmaksi käy tie ja sen haarautumat muuttuvat poluiksi, joilla ainoastaan erämaan tottunut kulkija löytää kylästä toiseen ja mökistä mökkiin. Niin harvoin niitä käytetään, että ne pyrkivät kasvamaan umpeen ja siksi ovat siellä ja täällä tienviittoina karsitut tai kuoritut puut.
Salojen asukas kehoittaakin vierasta kulkijaa olemaan yksin tällaiselle taipaleelle lähtemättä, ellei sää ole sovelias, muuten hän voi helposti eksyä. Vaan jos ilma on tyyni ja kirkas, voi erämaatalon emäntä kehoittaa muukalaista nousemaan läheiselle vaaralle. "Jos sieltä voitte nähdä", neuvoo hän, "taivasta vasten kohoavan savun etäisessä metsää kasvavassa laaksossa ja silmänne vielä tavoittavat savupatsaan korkealta suontakaiselta vaaralta taivaanrannalla, silloin voitte painua metsäpolulle, mutta koettakaa tarkoin arvioida välimatkat talosta toiseen, joiden olinpaikat löydätte savujen avulla. Ja jos polku alkaa jalkainne alta hävitä ja puiden latvat estävät savupatsaita näkymästä, koettakaa silloin tarkata koirien haukuntaa".
Vieras aloittaa vaelluksensa ja hän käsittää elävästi, miksi vanhassa kielenkäytössä talojen asemesta puhutaan "savuista" ja kuinka tuttu peninkulma on saanut alkunsa "peninkuulemasta".
Näin kulkevat Kauko-Karjalan tiet, pienet ja suuret, halki ikihonkaisten salojen, missä vanhimmat puut jo vanhuuttaan lahoten ovat maahan sortuneet. Tahi ympäröi kulkijan nuoruutensa kukkeutta uhkuva nouseva metsä vaihtuakseen taas miehuuden voimaa ja vakavuutta huokuvaksi vankkapuiseksi saloksi. Ja harras tunnelma valtaa vaeltajan mielen. Niinkuin yksityiset puut häipyvät näiden rannattomien metsien syvyyksiin, tuntee hän olevansa vain mitätön pisara elämän määrättömällä merellä. Ja niinkuin ihmisen elämä kulkee tyynten ja tyrskyjen kautta, halkovat saloa vuoroin vuolaat ja rauhaisat virrat saaden alkunsa kätketyistä hetteistä ja lähteistä vuorien ja kumpujen povista, mitkä salaavat vielä ihmiseltä uumenissaan piileviä rikkauksia.
Ennen Muurmanin radan syntyä kulki pitkin valtatietä säännöllinen postiliike määrättyinä viikon päivinä. Äänisen eteläpuolella, missä liikenne oli vilkkain, kohtasi matkustaja hevoskolmikon vetämän reen, minkä ajaja huudellen huitoi pitkällä piiskallaan märkiä hevosiaan, jotka vaivaloisesti kiskoivat rekeä, minkä postisäkeistä vuoreksi kohonneen kuorman laella keikkui postimies torvineen epätasaisen tien heilahduksia tarkoin noudatellen. Postikellon kilkattaessa käy kulku yli korkeiden kinosten tahi läpi kevättulvan luomien lammikoiden, pitkin aavoja aukeita ja poikki äärettömiä soita katkovien hiekkaharjujen. Mitä pohjoisemmaksi tullaan, sitä pienemmäksi käy säkkien luku ja koko. Jo Äänisen pohjoispuolelle tullessa, kun valtaväylältä tie hiljalleen kaartuu Karjalaan, on reen edessä enään vain takkuinen postihevonen, mikä vaihdetaan joka kylässä, joita peninkulmain taipaleet toisistaan eroittavat. Yhä köyhemmäksi kutistuva posti jakaa viikkokauden kirjeet ja sanomalehdet.
Eräänä purevana pakkasiltana ja -yönä istuin tämän sivutien pienessä postitoimistossa. Navakan pohjoisen korkeiksi kinoksiksi kasaama lumi oli viivyttänyt postia, minkä olisi pitänyt saapua jo puolenpäivän aikaan. Postitoimiston muodosti yksi ainoa väliverholla kahtia jaettu huone, toisen puolen ollessa postimestarin yksityisasuntona ja toisen puolen varsinaisena toimistona. Seuranani oli minulla paikkakunnan välskäri ja poliisimies.
Välskäri, tuo paikkakunnalle tuiki tarpeellinen maallikkolääkäri, istuu silmälasit luisevalla nenällään ja vierellään rohtolaatikkonsa, mitä hän ei kiertomatkallaan luotansa koskaan jätä. Hän, joka on suorittanut ainoastaan jonkin käytännöllisen pikakurssin ilman turhia asiatietoja, on lääketaidon ainoa edustaja alueella, mihin mahtuu monta suomalaista pitäjää. Etäällä täältä asuu varsinainen lääkäri. Ja kuitenkin on tämä maallikko lieventänyt monen potilaan vaivat. Jos kohta hänen lääkkeistään paraiten tunnetaan kininipulveri sisäisiä ja "joti" ulkonaisia vammoja varten, väitetään että hänen kainalossaan keikkuvassa laatikossa on paljon muitakin rohtoja.
Maallikkolääkärin vieressä istuu varmana ja arvonsa tuntevana poliisimies. Sen lajin miehistä ei suinkaan ole puutetta. Oma työnsä on taas heilläkin. Kaipaan kylän pappia. Hän lienee aikaisemmin postissa käynyt, mutta odotukseen kyllästyneenä palannut kotiinsa. Postimestari istuu pöytänsä ääressä väliverhon luona ja lajittelee postiaan, mutta työ ei tunnu sujuvan. Ajan kuluksi pakistaan juuri poistuneesta papista. Minulle selviää, että hän on paikkakunnan omia lapsia ja hyvin lähellä karjalaista seurakuntaansa, mikä häntä kunnioittaa. Syntyy väittelyä hänen pappiskasvatuksestaan sen johdosta, että häntä toimensa perusteella kyllä kutsutaan "isäksi", mutta virallisesti "diakoni-isäksi". Välskäri, postimestari ja poliisi ovat tietävinään, miksi hänellä ei ole papin arvonimeä.
Välskäri kertoo, että hän ei ole suorittanut täydellistä kurssia Petroskoin pappisseminaarissa, vaan keskeyttänyt sen tullakseen papiksi kotipitäjäänsä, mikä pienenä ja köyhänä seurakuntana oli saatavissa ilman lopullista erotutkintoa. Hänen toverinsa sitävastoin olivat käyneet koko seminaarin läpi sekä tavoitelleet ja saaneet tuottavia toimia, joista "diakoni-isä" ei ollut välittänyt.
Tähän huomautti postimestari, että opinnot oli keskeyttänyt varattomuus. Isä oli ollut kylän köyhin asukas, joka ei jaksanut poikaansa kouluuttaa.