Poliisilla oli myös oma selityksensä. Diakoni oli ollut laiska ja siinä koko juttu.
Välskäri suutahti ja oli mennä menojaan, mutta muisti samalla, että hänen melkein tyhjä laatikkonsa odotti postissa uutta täytettä. Oikeastaan ei hänellä olisi ollut aikaa odottaa — sairaat odottivat häntä.
Postimestari kääntyy puoleeni tiedustellen, paljonko Suomen valtio nykyään vuosittain maksaa Petroskoin luterilaiselle papille. Mainitsen hänelle summan. Postimestari pitää sitä kovin vähäpätöisenä, sillä papin on liikuttava Aunuksessa kolmessatoista, jos kohta pienessä, seurakunnassa. Kerran alkuun päästyään haluaa postimestari, paikkakunnan itseoikeutettu tietomies, loistaa tiedoillaan. Hän kertoo aikoinaan, siitä on jo melkein ihmisikä kulunut, tunteneensa Petroskoin suomalaisen papin. Pappi oli ollut Pohjanmaalta kotoisin ja käynyt koulunsa Vaasan lukiossa, missä hän oli oppinut raamatun alkukielet, kreikan ja hebrean. Kummissaan muistelee vielä postimestari isä M:n kertoneen, että hebreankielessä ei esiinny ääntiöitä ensinkään. Mutta hän oli ollutkin niin korkeasti oppinut kuin konsanaan jokin venäläinen piispa. Niinpä olikin hän opiskellut Turun yliopistossa. Helsingin yliopistosta ei postimestarilla tuntunut olevan aavistustakaan ja siihen luuloon hän minun puolestani saikin jäädä. Hyvämuistinen postimestari tietää vielä isä M:n kertoneen, että Suomen valtion palkkaama pappi huolehtii Siperian suomalaisten siirtolaisten ja rangaistusvankien sielunhoidosta. Hän haluaisi nyt tietää, paljonko tämä on tullut maksamaan, siitä alkaen kuin rikoksentekijöitä on Suomesta tänne karkoitettu. Siihen kysymykseen en enään kyennyt vastausta antamaan.
Ulkona riehuu yhä myrsky ja tunkee jo lunta sisään hatarain ikkunaruutujen läpi. Takkavalkea luo hohdettaan huoneeseen ja valaisee paremmin kuin katosta riippuvat öljylamput.
Poliisimieskin tulee puhetuulelle ja kertoo, että kuvernööri ei ole katsonut Petroskoin uutta suomalaista pappia toimeen sopivaksi, vaikka Pietarin luterilainen konsistori oli häntä puoltanut. Hän kummastelee, miten koko luterilaisuuden laita oikeastaan lienee, kun kuvernööri voi näin menetellä, vaikka konsistoriin kuuluu hovin arvohenkilöitä, joita kaksi viimeistä keisarinnaa on ulkomailta haalinut. Poliisimies muistaa nähneensä, kuinka kerran eräs korkea venäläinen viranomainen tuttavallisesti tervehti minua ja siksi kaiketi hän nyt näin luottavaisesti puhuttelee minua. Ja hän menee vielä pitemmälle ja tuntee tarvetta selitellä, miksi hän virkamiehenä ahdistelee suomalaisia ylioppilaita, joita silloin tällöin on tavattu Karjalassa retkeilemässä. Saan kuulla seuraavan hupaisan jutun.
Eräältä pidätetyltä ylioppilaalta tapasivat Kauko-Karjalan korkeat viranomaiset kerran erään länsimaista turmelusta erinomaisesti kuvaavan todistuskappaleen. Se oli postikortti ja poliisimies näytti sen nyt paremmaksi vakuudeksi vielä minulle. Tunnustan, että se oli kyllä aiheeltaan kevytmielinen, vaan ei mitään muuta. Mutta kertojani esimiehet ja jotkut "Venäläisen veljeskunnan" jäsenet olivat sitä tutkineet ja antaneet siitä musertavan tuomion, minkä voimaa ja vaikutusta vielä lisäsi salaperäinen muukalainen sana pornografinen. Näin osattiin tikustakin tehdä asiaa ja järjestelmällisesti levittää käsitystä vaarallisesta suomalaisesta vaikutuksesta niin karjalaisen väestön kuin joskus mahdollisesti heikkouskoisten pikkuvirkamiestenkin parissa.
Ilta kuluu edelleen ja odottajain luku lisääntyy. Niiden joukossa herättää huomiotani pitkä, kuivahko, päällyksettömiin lammasnahkaturkkeihin puettu karjalainen. Läpi kinosten on hän etäisestä kodistaan löytänyt perille tuiskun täyttämillä teillä. Ei edes koirain haukunta ole tällaisena yönä ollut kulkijaa ohjaamassa. Hän ottaa päästään lumisen lakin, tervehtii äänettömästi kumartaen, mihin "herrat" tuskin vastaavat. Sitten istuutuu hän lattialle selkä seinään nojaten. "Se on Hilppa", kuiskaa minulle postimestari. "Kahdeksan viikkoa yhteen mittaan on hän käynyt täällä joka perjantai, kun posti saapuu, tiedustamassa kirjettä pojaltaan, joka asuu kaukana vieraassa maassa. Pojasta on tullut varakas kauppias, joka aina silloin tällöin lähettelee vanhalle isälleen rahoja".
On jo keskiyö. Tuli takassa on sammunut ja hiilloksesta leviävä lämmin vaikuttaa uuvuttavasti istujiin. Keskustelu on tauonnut. Silloin kuuluu postikellon ääni. Kaikki ovat heti pystyssä ja ympäröivät postimiehen, joka kylmästä kankeana kompuroi ylös reestä. Saalis on laihanlainen: muutamia rypistyneitä kirjeitä ja viikon vanhoja sanomalehtiä.
Mutta välskäri on riemuissaan. Hänen lähetyksensä on saapunut. Hän suorastaan repii pois niinipeitteen, mihin saapunut paketti on kääritty. Lukuisain pienten purkkien joukossa on myös suuri pullollinen oivallista viiniä. "Kiitetty olkoon taivaan Herra! Kunnia kaupungin kaikki varteen ottavalle lääkärille ja reippaalle apteekkarille! Tämä pelastaa naapurin emännän elämän kuumeelta, mitä vastaan kaikki minun lääkkeeni ovat olleet voimattomia", riemuitsee välskäri. "Pienokainen naapurissa oli riistää äitinsä hengen. Mutta huomenna ei tarvitakaan pappia potilaan luona". Näin hän lopuksi aivan huutaa, kyhää pakettinsa kiireesti taas kokoon, tempasee laatikon toiseen käteensä ja syöksyy ulos huoneesta.
Silloin vasta huomaan vanhan Hilpan. Hänen silmänsä säteilevät iloa ja hän puristaa vapisevin käsin kirjettä rintaansa vasten, mistä samalla tunkee esille syvä hiljainen huokaus: "Kuka minulle tämän lukee?" Otin hänet mukanani asuntooni kestikievariin, missä pian istuimme höyryävän teekeittiön ääressä. Oli kievari missä tahansa, ei sen karjalainen emäntä koskaan edes keskellä yötäkään kiellä vierailtaan tätä kestitystä.