Oli kaunis kesäpäivä Paadanessa Sääjärven rannalla. Lääkäri ja metsäherra olivat vuokranneet kaupungin ainoan pienen höyrypurren. Minutkin kutsuttiin mukaan huviretkelle tuolle suurelle aivan neliönmuotoiselle järvelle, minkä pituus ja leveys on 60 km.
Kun seurue oli koossa, lähti laiva liikkeelle täyttä vauhtia. Mutta tuskin olimme rannasta eronneet, kun Paadanen molemmat poliisit ilmestyivät täyttä juoksua laiturille, mistä käsin he ensin meluten ja vaatien ja lopuksi pyytäen kehoittivat meitä kääntymään takaisin. Ensin ei kukaan tiennyt, mistä tämä näytelmä aiheutui, mutta pian huomasimme, että pari valtiollisista syistä Paadaneen karkoitettua ylioppilasta oli pujahtanut mukaamme. Poliisien hädän ymmärsi hyvin, sillä he olivat vastuussa siitä, että heidän holhokkinsa eivät pääsisi karkaamaan. Mutta laiva ei kääntynyt takaisin, vaan jatkoi ilman muuta matkaansa. Tohtorin ja metsäherran asema oli kylliksi luja. Heidän ei tarvinnut välittää poliisien melusta. Matkan varrella tarkastelin ylioppilaita. Huomasin heti, että he eivät olleet syntyperäisiä venäläisiä. Porsliinikuvat alkoivat vilistä silmissäni ja pian olin vakuutettu, että edessäni oli omia sukulaisiani Volgan mutkan ympäriltä, mordvalaisia. Hetki ei ollut kuitenkaan sopiva tuttavuuden tekoon. Päätin odottaa siksi, kunnes taas olisimme maissa ja äsken sattunut välikohtaus selvitetty. Mutta sitä tilaisuutta ei koskaan tullut. Ylioppilaat pistettiin heti kolmeksi vuorokaudeksi pimeään koppiin — se oli huviretken hinta — ja sinä aikana vei minun matkani jo muuanne. En heitä enään myöhemminkään tavannut.
Sensijaan tapasin usein Karjalassa muita poliittisia karkoitettuja.
Kerron tässä pari sellaista tapausta.
Valvotun yön jälkeen, minkä kuluessa olin monta kertaa pilkkopimeässä yössä vaihtanut hevosia, astuin pienen kievarin tupaan vakuutettuna siitä, että ei mikään tulisi lepoani häiritsemään. Suuri oli siksi hämmästykseni, kun tupa oli täynnä ihmisiä ja kaikki äänessä huutaen toistensa suihin. Siinä ei kuitenkaan ollut jälkeäkään mistään kiihtymyksestä tahi hätääntyneisyydestä ja vielä vähemmin oli mieliala juhlallinen. Mutta sensijaan teki väkijoukko kovin uteliaan ja samalla hyväntahtoisen vaikutuksen.
Toiset tuijottavat herkeämättä yksinkertaiseen sänkyyn, missä oikein kaksien lakanain välissä joku tuntui niin piiloutuneena lepäävän, että en voinut hänestä mitään eroittaa. Toiset taas pyörivät nukkujan tavarain ympärillä. Jos kohta ihmiset näyttivät osanottavaisilta, oli mieliala samalla siksi hilpeä, että mikään sairaustapaus ei voinut olla kysymyksessä.
Silloin osui katseeni penkillä sängyn vieressä oleviin vaatekappaleisiin. Siinä ovat naisten alusvaatteet, niin aistikkaat, sirot ja hienot, että ne olisivat puolustaneet paikkaansa missä ympäristössä tahansa. Pöydällä ovat päällysvaatteet samaa lajia ja lattialla sievät korkeat kengät. Ja mitä haluaa sitten väkijoukko näiden hienouksien salaperäiseltä haltiattarelta? Ei muuta kuin että hänen on noustava ylös heti ilman muuta!
Siirryn pihalle, missä kievarin isännältä saan valaistusta asiaan.
"Hän on nuori neitonen ja lienee Moskovan naiskurssilaisia. Eilen hän saapui kyläämme, missä ei ole koskaan ennen karkoitettuja ollut. Tyttö taitaa olla sellainen tolstoilainen ja ottanut jollain varomattomalla tavalla osaa mestarinsa hautajaisiin".
Siihen supistui isännän kertomus, mutta se selvitti minulle kuitenkin paljon. Ymmärsin nyt, mitä näytelmä tuvassa tarkoitti. Yksinkertaiset, mutta vilpittömät ja hyväntahtoiset erämaan kylän asukkaat halusivat kilvan osoittaa myötätuntoaan hyljätylle tyttö rukalle. Siksi he olivat kaikki joukolla rientäneet häntä tervehtimään ottaakseen hänet veljelliseen ja sisarelliseen hoitoonsa ja huomaansa. Tytön oli nyt noin vain ilman muuta noustava sängystä sellaisena kuin hän oli, puettava päällensä ja tutustuttava kyläläisiin nauttiakseen tuliaisiksi lämpimiä piirakoita ja höyryävää teetä, mitä juuri porisevassa keittiössä naapurista pihalla seistessäni kievarin tupaan kiidätettiin.
Kaikkea tätä tuumiessani tulin ajatelleeksi, kuuluivatko nämät hyväntahtoiset salolaiset väärentämättömine ja turmeltumattomine siveyskäsitteineen ollenkaan siihen ihmissukuun, mikä on syönyt hyvän ja pahan tiedon puusta. Ajattelin myös tyttöä, joka ei voinut eikä halunnut sänkyään jättää. Toveriensa parissa oli hän varmaan osoittanut suurta siveellistä rohkeutta. Mutta kun hänen nyt piti suorittaa tämä sisarellinen ja veljellinen pukeutuminen, mitä häneltä sulasta hyväntahtoisuudesta odotettiin, petti hänen rohkeutensa, sillä hänen siveys- ja sopivaisuuskäsitteensä eivät olleet luonnontilan luomia, vaan sivistyksen ja perinnäisten tapojen synnyttämiä.