Mutta uusi hevonen odotti jo minua. Käskin kuitenkin isäntää tyhjentämään tuvan, että tyttö saisi rauhassa pukeutua. Istuin jo kärryissä, kun väki purkautui tuvasta pihamaalle. Uhkauksia ja sadatuksia sateli jälkeeni.
"Paina sinä vain matkaasi! — Mitä sinulla on tytön kanssa tekemistä! — Me kyllä hänestä huolehdimme, eikä hänelle mitään pahaa tapahdu, niin kauan kuin hän meidän kylässämme asuu!"
Mutta kuka tyttö oli? Se jäi minulta sillä kertaa selvittämättä. Ne todistuskappaleet, mitä hänestä näin, olivat ylen kansainvälisetä laatua. Porsliinikuvani eivät tässä mitään auttaneet! Vasta myöhemmin sain kuulla, että hän oli nuori ja kaunis ukrainatar.
* * * * *
Tutustuin kerran eräässä kylässä kahteen karkoitettuun, mitkä ulkomuodosta heti tunsin tatareiksi. Aikoja myöhemmin vei matkani taas sinne. Huomasin heti, että jotain merkillistä oli tapahtunut. Pian sen kuulinkin. Toinen karkoitetuista oli paennut. Koko kylän väki oli komennettu takaa-ajoon. Paenneen toveri käyskenteli edestakaisin kylän maantiellä ja näytti tahi oli ainakin näyttävinään hyvin välinpitämättömältä. Kaikkiin kysymyksiin vastasi hän samalla tavalla. Hän ei tiennyt toveristaan mitään.
Kun viikkoa myöhemmin palasin saman kylän kautta, sain kuulla, että paennut oli löydetty kuolleena metsästä ammottava haava niskassa. Paikalle kutsuttu lääkäri oli selittänyt, että mies oli surmattu jollakin teräaseella ja tavalla, mikä on käytännössä eteläisissä maissa. Kun laajoilla alueilla ei muita ollut kuin karjalaisia, vangittiin murhatun toveri. Hän kielsi syyllisyytensä, mutta lääkäri todisti, että karjalaiset eivät tee murhia ja mies pysyi kiinni, sillä tuomioistuin oli samaa mieltä. Se oli merkille pantava todistus karjalaisten turmeltumattomista tavoista, koska se oli venäläisten viranomaisten antama.
Karjalassa tapaamani valtiolliset karkoitetut ovat paljon ajatuksissani askarrelleet. Ne olivat etupäässä vieraitten kansallisuuksien edustajia, joita Venäjän hallitus sinkosi äärettömän valtakuntansa kaikkiin ääriin samalla kuin se koetti näitä kansallisuuksia itseensä sulattaa. Mutta lopulta kävi tuo pois sinkoava liike sille itselle turmiolliseksi. Se tarttui noihin vieraisiin kansoihin kokonaisuudessaan. Toinen toisensa perästä ovat ne vapautuneet tuon muinoin niin mahtavan kaksipäisen kotkan kynsien kouristuksista. Mutta Karjala, minkä vierasvaraisuutta niin moni karkoitettu on nauttinut, milloin tulee sen vuoro?
SOLOVETIN TOIVIORETKELÄISET.
Pyhiinvaelluksella on ikivanhat juuret itämaisten kansain keskuudessa. Vastaava ilmiö havaitaan kristittyjen parissa vasta neljännellä vuosisadalla Konstantinus suuren aikana, jolloin hänen kristitty puolisonsa Helena kiinnitti uskolaistensa huomiota paikkoihin, mitkä Kristus oli oleskelullaan pyhittänyt. Aikojen kuluessa levisi kristinusko yhä laajemmille alueille, joiden suuri etäisyys varsinaisista pyhistä paikoista teki vaelluksen niihin useimmille mahdottomaksi. Mutta luostareita ja muita pyhiä paikkoja syntyi sinne ja tänne. Ja käynti sellaisissa oli myös pyhiinvaellusta.
Myöskin etäiseen Kauko-Karjalaan ilmestyi luostareita ja erakkomajoja. Niistä oli etevin ja pohjoismaissa kuuluisin Solovetin luostari, mikä meidän päiviimme saakka on säilyttänyt loistonsa. Varsinaiseen voimaansa kohosi luostari 1500-ja 1600-lukujen vaihteessa, jolloin Venäjän tsaari Feodor antoi sille suuria läänityksiä, mutta alkujuurensa juontaa se jo 1400-luvulta. Että tsaari tämän kautta halusi lujittaa Venäjän valtaa Pohjolassa, on epäilemätöntä ja siinä hän myös onnistui. Alkuaikoina supistui luostarin uskonnollinen vaikutus vähiin, mutta sitä suurempi oli sen valtiollinen merkitys. Venäläisyyden ja oikeauskoisuuden ulkovarustuksena kaukana pohjoisessa lienee luostarin olemassaolo osaltaan vaikuttanut siihen, että Stolbovan rauhan raja v. 1617 tuli kulkemaan siinä, missä Suomen raja nytkin kulkee, eikä siirtynyt idemmäksi.