Olen lukuisia kertoja pannut merkille, kuinka Kauko-Karjalan itäisellä kielirajalla asuva venäläinen aivan erikoisella kunnioituksella lausuu nimen Solovet. Tähän nimeen liittyy siellä samallainen sädekehä kuin mikä aikoinaan Suomessa ympäröi pyhän Henrikin reliikkejä. Ja niinkuin Turun tuomiokirkko on suomalaisten uskonnollinen pyhättö, merkitsee Solovet samaa Kauko-Karjalan venäläiselle raja-asutukselle. Eikä ainoastaan sitä, vaan sen merkitys sivistysahjona on siellä sama kuin Suomessa Turun yliopistolla "kreivin ajoista" lähtien. Tämä länsimaisen sivistyksen arvossa pidetty etuvartia Auran rannoilla ja slavilais-bytzantilaisen uskon ja vaikutuksen korkeaan kunniaan ja maineeseen kohotettu edustaja Valkean meren saarella ovat olleet kuin kaksi majakkaa, jotka ovat Idän ja Lännen valopiireihin sulkeneet suomalaiset heimot Itämeren partaitten ja Vienan väljien vesien välillä.
Pitkin Äänisen rantoja ja sieltä pohjoiseen painuen kulkee pyhiinvaellusreitti kohti Holmogoria eli Vienanrantaa. Sen varsilla näkee seinättömiä katoksia, joissa taivaan tuulille alttiina ilmassa vipajaa pyhiä vaatepalasia, ehkä perintönä niiltä ajoilta, jolloin permalaiset vallitsivat tätä pohjoista maata ja kävivät kauppaa eteläisten kansain kanssa. Itse katokset ovat myöhempää perua ja syntyneet ehkä luostarin mukana lepopaikoiksi yksinäisille etelän pyhissä kävijöille heidän matkallaan Solovetiin ja sieltä takaisin. Mitään varsinaista suojaa ne, seinättömiä kuin ovat, tuskin tarjoavat. Mutta hurskasten ihmisten aika ajoin kohentamina ja vanhauskoisten tuntemattomista syistä vaatepaloilla koristamina, ovat nämät erämaataivalten pysähdyspaikat kenties tarjonneet siveellistä virkistystä matkaajille, jotka vaellussauva kädessä ja täynnä hartautta ovat painuneet yhä kauemmaksi pohjoiseen, Solovetin luostariin, missä heitä odotti syntien anteeksianto.
Koskematon luonto vaikuttaa usein hartautta herättäen uskonnollisiin tunteisiin. Luonnon majesteetillinen suuruus neitseellisissä erämaissa ikihonkineen ja pauhaavine koskineen on varmasti jättänyt lähtemättömiä jälkiä jokaiseen eteläisten tasankojen venäläiseen hänen pyhiinvaellusretkellään. Moni riehahteleva ihmismieli on sen vaikutuksesta varmasti talttunut.
Olen usein tarkannut tällaista pyhiinvaeltajaa, joka äänetönnä, salaperäisenä, yksin ja hitaasti, mutta kuitenkin kiirehtien kulkee kulkuaan tuskin lepoa itsellensä suoden. Hän voi tiensä varrella kohdata karhun, mikä rauhallisena ravitsee itseään maan marjoilla. Hän on vakuutettu, että Jumalan näkymätön käsi häntä pedolta varjelee. Ja kun hän joskus myöhemmin suurkaupungin pauhaavassa elämässä on tekemäisillään jonkun ajattelemattoman teon, voi tämän ihmeen muisto hänet pelastaa. Tahi näkee hän hirvilauman etsivän syötävää puun kuorista ja maan ruohoista. Hän kuulee metson komean lennon ja saa seurata villihanhien elämää. Ja kun hän luo katseensa yläilmoihin, saattaa siellä kääreillä kotka, ilmojen kuningas.
Kun hän etäällä väikkyneen kultaisten kupolien päämääränsä saavuttaa, täyttää hänet rajaton onnen tunne ja hän luulee kokevansa autuuden esimakua. Jumalanpalvelus on loistava. Kuoripojat laulavat ja vahakynttilät palavat jumalanäidin ja muiden pyhimyskuvien edessä, joita jalokivet koristavat. Suitsutusastioista lähtee huumaava tuoksu, mikä kohottaa pyhää tunnelmaa. Papit, joiden puvuissa kulta välkkyy, pirskoittavat hänen päälleen vihkivettä. Heidän kasvoillaan on juhlallinen ilme ja heidän eleensä ovat arvokkaat ja armolliset.
Jumalanpalveluksen jälkeen viedään hänet luostarin ruokasaliin. Vaikka on paastoaika, ovat pöydän antimet runsaat. Kalasta valmistettua ruokaa tarjotaan monessa muodossa. Ja pyhiinvaeltajassa sulaa kaikki yhteen autuaalliseen tunnelmaan.
Viikon päivät luostarissa viivyttyään aloittaa hän paluumatkansa. Hän samoaa jälleen halki karjalaisten maan. Hänen mielensä on täynnä ylitsevuotavaista tunnelmaa, eikä häneltä kuulijoita puutu. Hän ylistää ainoata autuaaksi tekevää oppia ja venäläistä valtiutta, mitkä hänessä ja Karjalan kylien asukkaissa sulavat yhdeksi ja samaksi mahtavaksi voimaksi, minkä korkeuksiin eivät heidän katseensa kanna.
Tällainen venäläisten pyhiinvaeltajain valtareitti on vuosisatoja kulkenut kautta Karjalan. Samoja valtaväyliä retkeilivät ennen permalaiset kauppamatkoillaan, kunnes Novgorodin paisuva valta heidän mahtinsa ja kauppansa kukisti.
TAMMISAAREN TYTTÖ.
Kaukana Venäjän rehevillä tasangoilla, mustanmullan vyöhykkeessä, kaakkoisen aron reunassa, asui yli 20 vuotta sitten sangen hyvinvoipana muuan jalosukuinen bojari. Parin tuhannen virstan päässä sieltä, Kauko-Karjalan metsäseuduissa, kaitsivat palvelusintoiset ja tyypilliset pikku tshinovnikkasielut karjalaista talonpoikaa, ettei vain kukaan Maanselän toisella puolella asuvan kansan jäsenistä rohkenisi astua rauhoitettujen metsäseutujen uumeniin ja johtaisi Karjalan rahvaan mieliin muita ajatuksia kuin mitä niihin vuosisataisen sorron aikana on istutettu. Kuinka ankara orjavoudin ruoska olikaan, kiertelivät näitä maita kuitenkin silloin tällöin rohkeat suomalaiset oppineet, usein ehkä ilman asianomaisia papereita tahi myös varustettuina jonkin Pietarissa sijaitsevan tieteellisen laitoksen suosituksella, mutta huonostipa oli laita rauhan ja levon näillä rauhoitetuilla mailla.