Monesti eivät edes nämä useilla sinettileimoilla varustetut asiapaperit riittäneet, sillä "virkamiehet erityisiä toimia varten" olivat riippumattomia toimiessaan "valtakunnallisen järjestyksen ja yleisen rauhan" ylläpitämiseksi. Niihin aikoihin saapui eräs bojari etäisiltä aroilta Äänisen rannoille. Tietymätöntä on, kuinka kohtalo oli tuonut hänet sinne, mutta tosiasia on, että Äänisen tienoilla oli havaittavissa vähäinen valonkajastus ennenkuin tosi venäläinen Karjalainen Veljeskunta suomalaisen kiihotuksen vastustamiseksi alkoi innokkaan pimeydentoimintansa, täydentäen siten seudun muita "paimenia". Tämä valonkajastus pilkisti hetkisen myöskin Helsingin päivälehdissä pienenä, vaatimattomana ilmoituksena, että kutomaopettajattarenvirka oli haettavana siinä pienessä kaupungissa, johon bojari oli asettunut asumaan.
Kuinka olikaan, eräs rohkea neitonen Tammisaaren kaupungista sai paikan ja hän läksi matkalle syysmyöhällä. Silloin oli olemassa oikeastaan yksi ainoa satapeninkulmainen tie Kauko-Karjalassa, mutta ei ollut majataloja yksityisille matkustajille ja loitolla toisistaan sijaitsevat postiasemat toimittivat edelleen vain henkilöitä, jotka oli varustettu "blanco-kirjeillä", jollaisen bojarin sihteeri oli unhottanut lähettää Tammisaareen ennen matkalle lähtöä.
Kun ensimmäiset kyytimiehet matkalla olivat nylkeneet yksinäistä matkustajaa, loppuivat matkarahat puolimatkassa.
Mitä oli tehtävä? Kyytimies ei ollut halukas kuljettamaan rahatonta seuraavaa pikku kylää etemmäksi. Tässä vaikeassa tilanteessa alkoi autiosta yöstä yhä selvemmin kuulua kuriirikellon helinä, ja hetkistä myöhemmin, kyytimiehen tuskin ehdittyä siirtyä syrjään, suhahti korskuvien hevosten vetämä kuomireki ohi. Samalla kuului ohikiitävästä reestä ajajan huuto, onko näkynyt tiellä vierasta matkailijaa. Ei kestänyt kauan ennenkuin tuo suuri reki oli käännetty ympäri ja reipas opettajattaremme mukavasti peitetty siihen ja hänen matka-arkkunsa, joka sisälsi sukkuloita ja muita kutomatarpeita, kiinnisidottu reen peräpuolelle.
Opettajattaren rinnalla istui nyt puhelias herrasmies, silkka venäläinen, joka vilkkain liikkein koetti saada puheensa ymmärretyksi.
Kuka oli sitten tämä mies? — Ei sen vähempää kuin etelästä tullut bojari, nyttemmin semstvohallinnon puheenjohtaja Poventsan kihlakunnassa. Bojari oli lähtenyt uutta opettajatarta vastaan, jonka tiesi pyrkivän uuteen toimeensa erämaiden halki. Ei ole tiedossa, mistä bojari oli saanut päähänsä, että juuri täällä oli jotakin tehtävänä, tapahtuiko se viran puolesta vai mikä sen vaikutti, ei tiedetä. Missään tapauksessa ei kai bojarin mieleen johtunut, että tämä nainen oli edeltäjuoksija, joka lännestä saapuisi Karjalan itäisimmille maille, vaan oli hän vain havainnut, että paikkakunnalla tarvittiin kutomistaitoinen henkilö.
Seuraavassa hevostenvaihtopaikassa sai opettajattaremme mitä suurinta huomaavaisuutta osakseen ja uteliaisuus molemmin puolin oli yhtä suuri kuin heidän vastakohtaisuutensakin. Kyytimies, parrakas ukko, huutaa hoilotteli tuontuostakin pienille, takkukarva-hevosilleen; virsta toisensa jälkeen jäi selän taakse. Ukko kääntyi kuitenkin usein katsomaan taakseen saadakseen tunnustusta huimasta vauhdistaan tai ehkäpä vain katsellakseen kyydittäviään ja nähdäkseen näiden hyvän tahdon koettaessaan ymmärtää toisiaan.
Erämaan kaupunkiin saavuttuaan sai neitonen kokonaisen parven karjalattaria opetettavakseen kudonnassa, ompelussa ja neulomisessa. Monesti sai hän sittemmin tilaisuuden vaatimattomalla tavallaan kertoilla kotiseudustaan ja siitä, mitä siellä on tehty ja tehdään oppiakseen, kuinka siellä omalla työllä ja toisten opastuksella tahdotaan ja kyetään edistymään.
Niin kului monenmonta pitkää vuotta. Bojari oli pian matkustanut takaisin omaan maahansa etelään, mutta hän muisti usein työtään erämaassa. Semstvonsa palvelukseen etelässä hankki hän suomalaisen agronoomin, joka vahvisti hänen uskoaan pohjoiseen kulttuuriin karussa luonnossa. Aronius Forsiuksen pienen, Pohjanpitäjänlahden rannalla sijaitsevan kaupungin entinen neito on, tätä 20 vuotta hänen ensimäisen Kauko-Karjalan-matkansa jälkeen kirjoitettaessa, jo monta vuotta sitten muuttanut Tuonen tuville.
Hänen työtään Itä-Karjalassa emme tunne. Tämä työ ei ollut niitä, joiden hedelmät tulevat laajalta tunnetuiksi, mutta hän oli yksi niistä vähäisistä edelläkävijöistä, jotka näkymätön käsi on lähettänyt toimittamaan kylvöä, joskin aivan vähäistä, seuduilla, joissa valon, sivistyksen ja kulttuurityön kovat kohtalot ovat poissulkeneet.