Ja tämä kylvö orasti. Hänen lukuisista oppilaistaan tuli emäntiä erämaahan ja näiden pojat ovat jo nuorukaisiksi nousseet.
Tätä kirjoittaessa ovat nämät nuorukaiset astuneet isineen niihin riveihin, joka ovat nousseet kulttuuria hävittävää bolshevikkivaltaa vastaan. Ja nyt, samaan aikaan, taistelevat muukalaisemme, bojarin, maanmiehet Ukrainassa samaa bolshevikkivaltaa vastaan.
ERÄÄN SUOMALAISEN MUISTO.
Suomessa tunnetaan yleisesti se lamauttava vaikutus, mikä Venäjän maatalouteen on ollut kyläkuntain yhteisellä maanomistuksella. Kun maaorjuus noin 60 vuotta sitten lakkautettiin, on maakysymyksellä ollut siellä keskeinen asema. Tästä on toitotettu kaikkeen maailmaan, missä vain Venäjän oloja on harrastettu. On tarpeetonta käyttää sen kuvaamiseen mustia värejä, sillä tosiasiat puhuvat selvää kieltä. Yksityinen maanomistus varmoine, jos kohta pieninekin, tuloineen synnyttää yritteliäisyyttä, kun taas sen yhteisyys lamauttaa.
Rajantakaiset karjalaiset eivät ole koskaan olleet maaorjia muutamia pieniä eteläisimpiä alueita lukuun ottamatta. Mutta sensijaan on siellä maan yhteisomistus ehkäissyt maatalouden kehitystä. Tosin alkoi Kauko-Karjalassa pari miespolvea sitten toimitus, mitä me voisimme kutsua isoksi jaoksi, mutta sen tarkoituksena ei ollut jakaa maata yksityisten talonpoikain kesken, vaan eri kylien ja kruunun välillä, joka antoi eroittaa itselleen valtion maita. Karjalainen talonpoika oli nähtävästi tuijottanut itsensä sokeaksi epäkohtiin, joita maan täydellinen yhteisomistus synnytti. Olen itse paikalla ensi käden lähteestä saanut tietoja, että jako olisi päättynyt talonpojille paljon edullisemmin, jos he vain olisivat oivaltaneet vaatia itselleen enemmän maata. Tämä koskee varsinkin metsää, millä muutamia vuosikymmeniä sitten oli aivan mitätön arvo huonon kulkuyhteyden vuoksi, paitsi aivan Äänisen rannoilla. Siksi sitä ei ymmärretty haluta muuta kuin kotitarpeiksi.
Niinpä näyttikin maanomistuskartalla kruunun maitten väri vallitsevaa pääosaa, kun taas karjalaisten kylien maa-alueet kuvastuivat siinä saarina, joita kutakuinkin leveät salmet toisistaan eroittivat.
Vuosikymmenen ajan askarteli ajatuksissani tämä surkea asiaintila Karjalassa liikkuessani, kunnes olin huomaavinani pienen valonvälähdyksen.
Poventsan semstvossa tapahtui miehen vaihdos. Suomalainen agronoomi, joka yhdeksän vuoden aikana oli karjalaisten parissa toiminut suurella antaumuksella ja menestyksellä, katsoi ajan tulleen palata takaisin Suomeen. Hän oli yhä enemmän alkanut työssään nojata semstvon karjalaisiin jäseniin. Samassa suhteessa tunsi hän asemansa heikkenevän venäläisten vallanpitäjäin luona ja menettävänsä sen luottamuksen, mikä hänelle näissä oloissa oli tarpeen. Näin ollen katsoi hän mitan olevan täyttymässä ja poistui ilman varsinaista välien rikkoutumista. Hänen lähtönsä taisi kuitenkin olla yllätys, sillä vallanpitäjät tuntuivat noloilta. Mutta ei pahaa ilman hyvää.
Sain taas, yhdeksännen ja viimeisen kerran, toimekseni hankkia suomalaisen virkamiehen Karjalaan. Ilmoitin pääkaupungin lehdissä ja tein selvää toimen eduista ja velvollisuuksista. "Poventsan semstvon puolesta:…" Vastauksista ei puutetta ollut. Valikoin niistä kahdet. Toinen hakijoista oli opiskellut Ruotsissa, Ultunan kuulussa opistossa, toinen oli filosofian maisteri. Kun entuudestaan tiesin komeain paperien tekevän hyvän vaikutuksen, seurasi mukana alkuperäinen ja latinankielinen maisterinvihkiäisissä annettu juhlallinen paperi.
Mutta toisin kävi! Maisteri ei läpäissyt. Syyksi ilmoitettiin pelko, että hän saattaa olla liian suuri teoreetikko, mutta ehkä vaikutti ratkaisuun myös puuttuva latinan taito!