Niinpä sain tehtäväkseni ilmoittaa Ultunan agronoomille vaalista. Tuskin olin sen tehnyt, kun sain Juvantehtaalta sähkösanoman eräältä myöhästyneeltä hakijalta, joka ilmoitti olevansa tulossa minua tapaamaan.
Pian hän saapuikin ja huomasin heti hänen papereistaan, että tämä
Mustialan agronoomi oli kerrassaan löytö juuri Karjalassa käytettäväksi.
Mutta mitä tehdä? Paikka oli jo täytetty! Mutta koettaa sopi. Yksi suomalainen maatalousmies lisää Karjalaan ei totisesti haittaisi. Sähkötin Pavel Pavlovitshille ja ylistin ehdokastani minkä kykenin. Pavel Pavlovitsh lienee ollut erinomaisella tuulella tahi sitten halusi hän parantaa välejään karjalaisten semstvovaltuutettujen parissa laskettuaan menemään suomalaisen agronoomin. Oli miten oli. Sainpa vaan häneltä näin kuuluvan suomenkielisen sähkösanoman:
Terve! Antaa tulla vaan!
Juvantehtaan agronoomi joutui Karjalaan ja peri sen työn, minkä siellä toiset suomalaiset olivat alkaneet. Eikä hänestä tullut ainoastaan kihlakunnan agronoomi, vaan hän kohosi koko Aunuksessa sen työn johtoon, mikä kautta Venäjän oli pantava alulle Stolypinin maalain pohjalla vuodelta 1910. Tämä laki taas tarkoitti itsenäisten tilojen muodostamista kylän yhteismaista.
Lausuin Stolypinin nimen yleistä edistystä ja hyvinvointia tarkoittavan lain yhteydessä. Koska hänet meillä tunnetaan suurena Suomi-vihaajana, mainitsen sivumennen, että juuri Stolypinin kaltaiset valtiomiehet tarvitsevat asemansa lujittamiseksi tällaisia edesottamisia saadakseen tukea muille pyyteilleen, mitkä ovat vähemmän haluttuja.
Suomalainen agronoomimme sai tehtäväkseen lain täytäntöönpanon ensin Äänisen rannoilla. Mutta pian laajeni hänen työmaansa koko Aunuksen kuvernementin käsittäväksi, mikä pohjoisessa rajoittuu osaksi Oulun lääniin saakka ja idässä Äänisen taakse kauas ohi Arkangelin rautatien sekä etelässä Laatokan kaakkoiskolkkaan.
Mutta olipa yksi kylä, missä uutta lakia ei tarvinnut soveltaa ja missä maanomistus oli jo perinnöllistä laatua. Kylään liittyvä tarina on siksi omituinen, että kerron sen tässä.
T:n kylän asukkaat olivat kaikki aatelismiehiä. Tämän arvon sekä perintöoikeuden maahan oli heille antanut jokin Romanow-sukuinen tsaari, joka perintöruhtinaana maanpakoon ajettuna olisi asunut kylässä ja myöhemmin näin palkinnut talonpoikia, jotka olivat häntä suojelleet. Juttu ei lienekään kokonaan historiallista pohjaa vailla. Aikoinaan olivat lähikylän talonpojat olleet heidän maaorjiaan ja jotkut aateliskilvet ja -kirjat todistivat vielä heidän loistonsa kadonneilta päiviltä. Mutta turhaan sai etsiä heidän piirteistään, esiintymisestään ja elintavoistaan jotakin aatelisleimaa. Päinvastoin oli heidän asemansa "loistava" — alapuolella tavallista talonpojan keskitasoa. Karjalaisia eivät he myös olleet, vaan karjalaisten lähinaapureja kyllä juuri kielirajalla.
Näin oli kohtalon oikku, palataksemme uuteen maalakiin, asettanut suomalaisen miehen laajoilla rajantakaisilla karjalaisilla alueilla tekemään työtä, minkä tulokset olisivat olleet arvaamattomat, jos työ olisi saanut rauhassa jatkua.