Seitsemän vuotta kesti hänen oleskelunsa Äänisen rannoilla. Puolet siitä oli suurten kärsimysten aikaa. Tapasin hänet, kun hänen viimein oli onnistunut paeta kotimaahan. Tuosta tarmokkaasta, elinvoimaisesta miehestä oli vain varjo jäljellä.
Mutta kun Karjalan historia kerran kirjoitetaan, mainitaan hänen nimensä silloin kuin kerrotaan, kuinka karjalaisissa heräsi harrastus ammattimaiseen ja järkiperäiseen maanviljelykseen, minkä pohjana oli oleva vapaan talonpojan perintöoikeus maahan sellaisena kuin se on Suomessa olemassa.
Uudenmaan suurimman järven rannalla syntynyttä ja Äänisen partailla työssä heimolaisten eteen voimissaan murtunutta suomalaista agronoomia ei enään ole olemassa. Hän on jättänyt tämän maailman. Hän on säästynyt näkemästä ja kuulemasta, kuinka siellä, missä hän ponnisti voimansa tehdäkseen karjalaisen talonpojan herraksi omalla konnullaan, kommunismin apostolit saarnaavat taas maanomistuksen yhteisyyttä. Mutta lukuisissa karjalaisissa kylissä ja kodeissa kunnioitetaan ja siunataan hänen muistoaan.
PIETARINKATTILALAAKSO.
Matkoillani Karjalassa kuulin paljon kansantarinoita, jotka eivät yleensä juuri koskaan olleet Pietari suuren aikoja vanhempia, mikäli ne koskettelivat venäläisiä oloja. Vähitellen selveni minulle, että näiltä ajoilta alkaa varsinainen venäläinen vaikutus. Paikannimiä etupäässä johtonani käyttäen ryhdyin tätä ilmiötä tutkimaan ja yhä selvemmäksi kävi minulle venäläisen vaikutuksen pintapuolisuus Karjalassa.
Niinpä eräänä kauniina kesäpäivänä lähdin liikkeelle asemapaikaltani Äänisen pohjoiskärjestä. Tällä kertaa en suunnannut kulkuani varsinaisille karjalaisalueille, vaan koilliseen pitkin tietä, mikä päätyy Valkeaan mereen. Päämääränäni oli Pietarinkattilalaakso.
Matkan varrella näin taas noita omituisia katoksia, missä puuristiin kiinnitetyt pyhät vaatepalat tuulessa lepattivat. Illan hämärässä huomasin jonkin yksinäisen ihmisolennon askartelevan katoksen ympärillä. Kyytimieheni arveli, että kyseessä tuskin oli tällä kertaa pyhiinvaeltaja. Luultavasti oli lähikylästä jokin sairas laahautunut tuon paripeninkulmaisen taipaleen etsien parannusta taudilleen pyhällä paikalla, missä hän kiinnitti vaatepalasia uhrina pyhään ristiin. Niin sielun kuin ruumiin vammat täytyi täällä parantaa samalla tavalla, sillä paikkakunnalla ei ollut edes välskäriä, s.o. sairaalatoimissa palvelustaan suorittanutta entistä sotilasta.
Kun saavuimme erääseen kylään, oli siellä sairas, jota ei voitu parantaa, sillä hän ei uskonut uhreihin eikä pyhimyksiin. Hän oli kylän ainoa luterilainen asukas. Odottaessani hevosta kievarin tuvassa, keskusteltiin siellä, kuinka saataisiin kuolemaisillaan oleva hautaan, sillä luterilainen pappi asui kaukana Petroskoilla, eivätkä hänen matkansa ulottuneet tänne asti. Viimein keksi valtion veronkantomies oivan keinon. Koetetaan saada kuoleva nauttimaan ehtoollista kreikkalaisen tavan mukaan, niin koko juttu on selvä! Kruununmies oli tottunut verorästejä periessään toimimaan ripeästi ja jyrkästi. Niinpä hänestä myös siirtyminen uskosta toiseen oli vielä kuolinvuoteella käden käänteessä järjestettävissä. En tiedä, mikä sairaan kohtaloksi lopulta koitui, sillä matkani jatkui edelleen.
Saapuessamme Pietarinkattilalaaksoon oli kylä tyhjä. Kaikki olivat työmaillaan. Ainoastaan kylänvanhin ja muutamia ikäloppuja lekotteli päivänpaisteessa penkillä tien varrella ja lapsilauma tepasteli edellisen päivän sateen jättämissä vesilammikoissa.
Itse kylänvanhin otti minut vastaan kädessään sauva, mikä merkitsi, että hän toimi vuorostaan päivystäjänä, jonka tehtäviin m.m. kuului huolehtia matkustajista ja myös kohteliaalla tavalla toimittaa heidät nopeasti edelleen kuluttamasta kylän niukkoja ruokavaroja. Helposti saattoi sauva tömistä lattiaan naapurin luona, joka oli vastahakoinen antamaan hevosiaan käytettäväksi.