Kun tavanmukaiset tervehdykset oli vaihdettu, lausuu kylänvanhin: teetä, hevosia! Se merkitsi, että vieras kai jatkaa matkaansa ja haluaa odotellessa teen kera nauttia omia eväitään.
Mutta ukon kasvot kirkastuivat, kun selitin, että pysähdyn tänne, koska olin saapunut häntä tervehtimään. Hän antoi kyytimiehilleni merkin poistua ja kehoitti minua odottamaan hetken ulkona penkillä. "Sisällä tuvassa on niin tukahuttavaa", lausui hän ja poistui. Hetken kuluttua ukko oli taas luonani mukanaan teekeittiö ja kori sekä vei minut kylän takana sijaitsevalle metsäiselle kunnaalle, mistä oli laaja näköala. Tee ja korissa ollut siikainen kalakukko maistuivat erinomaisesti. Keskustelimme ensin kylänvanhimman perheestä ja vuodentulosta. Sitten johdin keskustelun matkani tarkoitukseen.
"Onpa teillä merkillinen raja kylässänne. Mikä isojako on täällä ollut käynnissä? Sehän on kuin valtakuntain raja, leveämpi kuin Suomen ja Venäjän välinen, mutta siitähän olemme muuten parin kolmen sadan virstan päässä", lausuin noustessani vähän jaloittelemaan. Edessäni näinkin valtavan, luotisuoran, vanhan metsän halki juoksevan uran, minkä suunta piti suoraan päin pohjoista.
"Ei se myöskään mikään tie ole. Pettävätkö ehkä silmäni? Mitä tämä lopulta oikeastaan on"? kysyin seuralaiseni puoleen kääntyen.
"Silmänne näkevät aivan oikein. Voimmehan paremmaksi vakuudeksi lähteä sinne pienelle kävelylle. Sehän on Karjalan raja, ei läntinen Suomea vastassa oleva, vaan itäinen, Venäjään rajoittuva. Vakuutan, että sitä myöten on lyhin tie Valkealle merelle, mutta toisin paikoin se on kyllä saattanut kasvaa umpeen".
Näin haasteli kylänvanhin. Huomasin kyllä, että hän laski leikkiä rajasta puhuessaan, mutta tarkoitti täyttä totta väittäessään uran jatkuvan mereen saakka.
Läksimme liikkeelle. Huomasin heti, että tässä oli kysymyksessä luonnonilmiö, mitä ihmiskädet olivat olleet mukana muodostamassa. Väylä kulki suoraan etelästä pohjoiseen ja oli Suomen ja Venäjän välistä rajaa leveämpi, suunnilleen 30—40 m. Maa tuntui ylipäänsä olevan mineraalipitoista sekä hiekan ja soran sekaista. Ympäröivä metsä näytti täysin koskemattomalta päättyen jyrkästi väylän reunaan. Ura ulottui silmän kantamattomiin ja vain siellä ja täällä oli edessä jokin vaivaispetäjä. Maaperä oli ilmeisesti siksi kuivaa ja mineraalipitoista, että tuulen tuomat siemenet eivät ottaneet siinä juurtuakseen. Tien ohessa näin kiviröykkiön, ilmeisesti jonkin raunion, mistä pisti esiin reijätön, parin tuuman paksuinen metallipaasi, millä nähtävästi aikoinaan asumuksen keittoastiat olivat seisseet.
Hiljalleen, äänettöminä vaelsimme ajatuksissamme ja päädyimme lopuksi lähtöpaikkaamme. Kun teekeittiö oli taas saatu porisemaan, alkoivat sen ääressä ukon kielen kantimet vähitellen irtaantua.
Sain taas kuulla noita sukupolvesta toiseen kansan suussa säilyviä tarinoita, jotka usein saattavat liikkua historiallisten tapausten piirissä ja välistä säilyttää yhtä ja toista arvokastakin, varsinkin jos niistä on tallella jotain silminnähtäviä muistomerkkejä.
Näin kertoi minulle kauniina kesäpäivänä teekeittiön ääressä Pietarinkattilalaakson kylänvanhin, katkonaisesti ja aiheesta toiseen poiketen: