"Kyllä, neiti."
"Sen näkeekin. No mitä pidätte vuohista?"
"Oh, ovathan ne hyvin hyvät. Voin ainakin vakuuttaa, etten ole pitänyt niitä lehminä kuten Rikhard."
"Hyvä niinkin. Oletteko musiikkimies?"
"En, ylioppilas."
Enempää ei hän kanssani puhunut ja minulla oli nyt hyvää aikaa häntä tarkastella. Pitkä maalarinviitta peitti ja rumensi hänen vartaloansa, ja kasvot eivät näyttäneet minusta kauniilta. Piirteet olivat terävät ja ikäänkuin ahtaat, silmät hiukan ankarat, tukka runsas, musta ja pehmeä; kasvojen väri häiritsi minua ja ikäänkuin vieroitti pois. Hänessä oli jotakin Medusanpään tapaista, enkä olisi yhtään kummastunut, vaikka olisin huomannut hänen kasvoissaan joitakin vihreitä juovia. En ollut vielä silloin nähnyt vaaleaverisiä italialaisia, ja nyt, atelierin epäsuotuisassa aamuvalaistuksessa, näytti hän aivan kuin kivestä tehdyltä — ei marmorista, vaan rapautuvasta, kellastuneesta. Myöskään en ollut tottunut arvostelemaan naisen kasvoja niiden muotojen mukaan, vaan oli minulla tapana etsiä niistä poikain tavalla jotakin sulavaa, lemmenväristä ja hempeää.
Ei Rikhardkaan meidän käynnistämme sen enempää puhunut. Sitä enemmän hämmästyin tahi oikeammin säikähdyin, kun hän jonkun ajan kuluttua ilmoitti minulle, että Aglietti mieluusti piirtäisi muotokuvani. Kysymyksessä oli vaan pari skitsiä, kasvoistani ei hän välittänyt, mutta leveässä vartalossani oli muka jotakin tyypillistä.
Ennenkuin tästä asiasta ehdittiin sen enemmän puhua, sattui toinen pieni tapaus, joka muutti koko elämäni ja antoi vuosiksi tulevaisuudelleni määrätyn uran. Herätessäni eräänä aamuna oli minusta tullut kirjailija.
Rikhardin pakoituksesta olin, tarkoituksella vaan kehittää tyyliäni, sattumoisin pienissä kuvauksissa, mahdollisimman todenmukaisesti, esitellyt tyyppejä, pieniä tapahtumia, keskusteluja ja muuta semmoista oman piirimme keskuudesta, sekä kirjoittanut myös siinä ohessa muutamia kokeita kirjallisilta ja historiallisilta aloilta.
Eräänä aamuna, vielä ollessani vuoteessa, astui Rikhard sisään ja heitti vuoteeni peitteelle kolmekymmentäviisi frangia. "Se on sinun omaasi", sanoi hän liikemiehen tapaan. Kun olin aikani tiedustellut ja kaikki otaksumiseni olivat menneet turhaan, otti hän vihdoin taskustaan sanomalehden ja näytti minulle sieltä erään pienen novellini. Hän oli kopioinut useita käsikirjoituksistani, vienyt ne eräälle tuttavalleen sanomalehtimiehelle ja niin kaikessa hiljaisuudessa toimittanut ne painoon minun edestäni. Ensiksi julaistu kappale ja tekijäpalkkioni siitä oli nyt kädessäni.