Aivan erikoisen omituinen tunne valtasi minut. Oikeastaan olin hiukan suutuksissani Rikhardin kohtalomaisesta välityksestä, mutta ensikertalaisen suloinen esimaku kirjailijanmaineesta, tuo melkoinen rahasumma ja aatos joskus kohota vaatimattomaksi kirjalliseksi kuuluisuudeksi sai kuitenkin ylivallan ja voitti harmini lopuksi.
Eräässä kahvilassa tutustuin sitten Rikhardin kautta tuohon sanomalehtimieheen. Hän pyysi saada pitää Rikhardin näyttämät muutkin kirjoitelmani, ja kehoitti minua silloin tällöin lähettämään uusia. Minun kirjoituksissani, erittäinkin historiallisia aiheita käsittelevissä, oli muka aivan erikoinen sävy, josta hän mieluusti halusi nauttia enemmänkin ja josta hän kyllä oli valmis maksamaan kunnollisesti. Silloin vasta valkeni minussa asian tärkeys. Nyt saattaisin päivittäin syödä säännöllisesti, maksaa pienet velkani, heittää pakolliset lukemiset sikseen ja kentiespä piankin elättää henkeni omin voimin, mielialallani työskennellen.
Kerran sain tuolta sanomalehtimieheltä läjän uusia kirjoja arvosteltavaksi. Ahmimalla luin ne ja työskentelin niiden ääressä viikkokausia; mutta kun palkkio maksettiin vasta neljännesvuoden kuluttua ja minä olin elänyt sen toivossa vähän paremmin kuin tavallista, ei minulla eräänä päivänä ollut penninhyrrääkään taskussani ja saatoin siis vielä kerran koetella nälkäparannuskeinoa. Pari päivää elin syömällä viereisestä ruokapuodista leipää ja kahvia, mutta sitten ajoi minut nälkä erääseen ruokalaan. Kolme arvosteltavana olevaa kirjaa otin mukaani antaakseni ne pantiksi ruoka-ateriastani. Antikvaariin olin niitä jo turhaan koettanut kaupata. Syödessä kävi vielä kaikki hyvin, mutta mustaan kahviin päästyäni alkoi rohkeuteni lannistua. Ujostellen tunnustin palvelijattarelle, ettei minulla ollut penniäkään rahaa, mutta että halusin jättää yhden kirjoistani pantiksi. Hän otti kirjoistani toisen — runoteoksen — käteensä, selaili sitä uteliaasti ja kysyi, saisiko hän sitä lukea. Hän sanoi lukevansa hyvin mielellään, mutta saavansa tuskin koskaan kirjoja käsiinsä. Tunsin olevani pelastettu ja tarjosin hänelle nuo kolme nidosta maksuksi ruoastani. Hän suostui siihen, ja on siten jälkeenpäin vähitellen saanut minulta kirjoja seitsemäntoista frangin edestä. Pienemmistä runoteoksista vaadin juustovoileivän, romaaneista vielä siihen viiniä, yksityisistä novelleista sain sensijaan vaan kahvia leivän kanssa. Muistaakseni olivat teokset enimmäkseen aivan vähäpätöisiä, uudenaikaiseen kivuloiseen tyyliin kirjoitettuja, ja tuo hyväsydäminen tyttö lienee niitä lukemalla saanut omituisen käsityksen uudemmasta saksalaisesta kirjallisuudesta. Tyytyväisenä muistelen vieläkin noita edeltäpuolisia, jolloin otsanhiessä ahmin läpi hurjaa vauhtia jonkun nidoksen ja rivisen pari siitä kirjoitin, päästäkseni valmiiksi päivällisille ja saadakseni kirjalla sitten jotakin syötävää. Rikhardilta koetin rahapulaani huolellisesti salata, sillä ujostelin häntä tarpeettoman paljo, ja turvauduin hänen apuunsa vastenmielisesti sekä silloin kuin se tapahtui, ainoastaan hyvin lyhyeksi ajaksi.
Runoilijana en itseäni pitänyt. Mitä joskus kirjoitin, oli vaan nurkkanovellia, mutta ei runoutta. Sydämeni syvyydessä hautui kuitenkin salaisena toivona se ajatus, että eräänä päivänä minun sallittaisiin luoda suuri, rohkea, kaipauksen ja elämän ihana laulu.
Sieluni iloisen kirkas kuvastin päätyi kuitenkin väliin pilveilemään jonkunmoisesta raskasmielisyydestä, mutta vakavammin sen peilipinta ei sentään päässyt häiriytymään. Joskus yhdeksi päiväksi tahi yöksi saapui alakuloisuuden henki uneksivan erakon suruna luokseni vierailemaan, mutta hävisi sitten taas jäljettömiin ja palasi vasta viikkojen ja kuukausien perästä. Totuin siihen vähitellen kuin uskottuun ystävättäreen ja otin sen vastaan ikäänkuin ainoastaan rauhattoman väsymyksen eikä kiduttajan, jolla oli mukanaan oma viehätyksensä. Kun se öisin minut yllätti, saatoin tuntikausia uneksia ikkunassa, katsellen synkkää järveä, vuorten varjokuvia kalpealla taivaalla ja korkeuden kauniita tähtiä. Silloin valtasi minut usein ahdistavan huumaava, voimakas tunne, ikäänkuin koko tuo öinen kauneus katsoisi minuun syystä syyttävän vakavalla katseella. Tuntui siltä, ikäänkuin kaipaisivat nuo tähdet, vuoret ja järvi jotakin, joka ymmärtäisi ja toisi ilmoille heidän kauneutensa ja mykän olemuksensa kärsimykset, ikäänkuin minä sitten olisin tuo joku, jonka todellinen kutsumus olisi antaa mykälle luonnolle runollinen ilmoille-astumisen muoto. En koskaan ajatellut, millä tavalla se olisi mahdollista, tunsin vaan tuon kauniin, vakaamielisen yön kärsimättömästi mykässä vaatimuksessaan minua odottavan. Sellaisessa tunnelmassa en myöskään koskaan mitään kirjoittanut. Kuitenkin tunsin näitä hämäriä ääniä kohtaan jonkunmoista vastuunalaisuutta ja läksin tavallisesti sellaisten öiden jälkeen monipäiväisille yksinäisille kävelymatkoille. Ajattelin sillätavoin voivani osoittaa jonkun verran rakkautta tuota minua mykkänä rukoilevaa maata kohtaan, vaikka tälle käsitykselleni jälleen toisella kerralla nauroin. Näistä vaelluksista muodostui myöhemmän elämäni perustus; suurimman osan elinvuosistani siitä saakka olen viettänyt viikkoja ja kuukausia kestävillä matkoilla useimmissa maissa. Totuttelin kulkemaan vähällä rahalla, pala leipää taskussa, pitkiä matkoja, olemaan yksin matkalla päivät pitkät ja usein yöpymään vapaan taivaan alle.
Taiteilijattareni olin unohtanut kokonaan kirjallisten harrastusteni vuoksi. Silloin tuli häneltä pieni kirjelippu: "Pari ystävää ja ystävätärtä tulevat luokseni teelle torstai-iltana. Olkaa hyvä ja saapukaa Te myös, sekä tuokaa ystävänne mukananne."
Menimme ja saavuimme pieneen taiteilijasiirtolaan. Kaikki olivat pelkkiä tuntemattomia suuruuksia, unohdettuja, ilman menestystä, niin että tunsin heitä kohtaan sääliä, vaikkakin he itse näyttivät olevan hyvin tyytyväisiä ja luottavaisia. Juotiin teetä, syötiin voileipää, kinkkua ja salaatia. Kun minulla ei ollut joukossa ketään tuttua ja muutenkaan en ollut puhelias, annoin nälkäni päästä oikeuksiinsa ja söin puolen tunnin ajan hiljakseen, mutta yhtämittaa, sillävälin kun toiset vaan maistelivat teetänsä ja lorusivat. Mutta kun heistä nyt toinen toisensa jälkeen myöskin halusi ryhtyä asiaan vähän lujemmin, huomattiinkin, että olin syönyt siinä yksikseni melkein koko kinkkuvaraston. Olinhan poloinen luottanut siihen, että ainakin pari lautasellista oli varalta. Kun tapahtumalle hiukan naureskeltiin ja minä huomasin muutamia pilkallisia katseita, raivostuin ja toivotin italiattareni kinkkuineen tavallista kauemmas. Nousin pöydästä, pyysin menoni häneltä lyhyesti anteeksi, mainiten toisella kerralla haluavani tuoda illalliseni mukanani, ja tartuin hattuuni.
Silloin otti Aglietti hatun kädestäni, katsoi silmiini hämmästyneenä ja rauhallisena sekä pyysi minua vakavasti jäämään paikoilleni. Pöytälampun varjostimen vaimentama valo sattui hänen kasvoilleen, ja kesken suuttumukseni tunsin silmäni äkkiä avautuvan ymmärtämään tuon naisen ihmeellistä, kypsää kauneutta. Äkkiä tunsin käyttäytyneeni hyvin epäkohteliaasti ja tyhmästi, sekä istuuduin kuten nolattu koulupoika muutamaan syrjäiseen nurkkaan. Sinne jäin istumaan ja selailin erästä kuva-albumia Como-järveltä. Toiset joivat teetä, kävelivät huoneessa edestakaisin, nauroivat ja puhelivat keskenään, ja jossain syrjänurkassa kuulin viulua ja selloa viritettävän. Esirippu vedettiin syrjään, ja niin näimme neljän nuoren ihmisen valmiina, häthätää kokoonkyhättyjen nuottitelineiden ääressä, soinnuttamaan jousillaan jousinelikön. Samalla saapui taiteilijatar luokseni, asetti kupillisen teetä eteeni pöydälle, nyökäytti ystävällisesti päätään ja istui viereeni. Nelikkö alkoi ja kesti kauan, mutta minä en kuullut siitä mitään, tuijotin vaan silmät pyöreinä tuota solakkaa, hienoa, hienosti puettua naista, jonka kauneutta olin uskaltanut epäillä ja jonka varastot olin syönyt loppuun. Ilolla ja pelolla muistin silloin, että taiteilijatar oli halunnut piirustaa minut. Sitten ajattelin Rösi Girtanneria, nousuani alppiruusuvuorelle, lumikuningattaren tarua, ja ne kaikki tuntuivat minusta nyt ikäänkuin tämänpäiväisen hetken valmistusasteilta.
Kun musiikki oli loppunut, ei taiteilijatar mennytkään pois luotani kuten olin peljännyt, vaan jäi rauhallisesti istumaan paikoilleen ruveten kanssani juttelemaan. Hän onnitteli minua erään novellini johdosta, jonka hän oli nähnyt sanomalehdessä. Hän laski leikkiä Rikhardista, jota pari nuorta tyttöä ahdisti ja jonka hilpeä nauru väliin helähti yli muiden. Sitten pyysi hän uudelleen saada piirustaa minut. Silloin sain minä erään päähänpiston. Muutin keskustelun italiaksi ja sain siitä hänen etelämaisista silmistään palkakseni en ainoastaan iloisen, hämmästyneen katseen, vaan vieläpä todellisen nautinnon kuulla hänen puhuvan kieltä, joka sopi hänen suulleen, silmilleen ja vartalolleen, sointuisaa, hienoa, sujuvaa "lingua Toscanaa", johon yhä suuremmaksi sointuisuudeksi muutakin murretta hiukan sekautui. Itse en puhunut paremmin kauniisti kuin sujuvastikaan, mutta se ei minua silti häirinnyt. Seuraavana päivänä oli minun määrä saapua piirustusmalliksi.
"A rivederla" [hyvästi], sanoin jäähyväisiksi, kumartaen niin syvään kuin taisin.