"A rivederci domani" [hyvästi huomiseen], hymyili hän ja nyökäytti päätänsä.
Poistuessani hänen asunnoltaan astuin yhä kauemmas katua pitkin, kunnes se päättyi eräälle harjulle, josta äkkiä pimeä maa kauniina, öisenä maisemana eteeni avautui. Yksinäinen venhe souteli järvellä, heittäen punaisesta lyhdystään pari väräjävää valojuovaa tummaan veteen, jonka pinnalla muutoin vaan silloin tällöin karehtiva aalto näyttäytyi heikossa hopeahohteessaan. Läheisestä puistikosta kuului naurua ja mandoliininsoittoa. Taivas oli puoleksi pilvessä ja yli kukkulan puhalsi vahva, lämmin tuuli.
Ja samoinkuin tuuli hyväili, vallitsi ja taivutteli omenapuiden oksia ja kastanjoiden tummia lehtikruunuja, niin että ne voihkivat, nauroivat ja vapisivat, samoin piti intohimo minuakin leikkinään. Olin polvillani kukkulan harjalla, hyppäsin pystöön voihkaten, poljin maata, heitin hattuni menemään, pureksin ruohoa raivoissani, pudistelin puunrunkoja, itkin, nauroin, nyyhkytin, riehuin, häpesin, olin samalla sekä autuas onnesta että kuolemasta sairas. Hetken kuluttua oli kaikki jo herpoutunutta ja minä itse tukahtunut ahdistavaan mielentylsyyteen. En ajatellut mitään, en päättänyt mitään, en tuntenut mitään; ikäänkuin uneksuen astuin kukkulalta alas, harhailin läpi puolen kaupunkia, näin eräällä syrjäkadulla vielä myöhäiselläkin pienen ravintolan olevan auki, astuin sisään aivan tahdotonna, join pari litraa waadtlantilaista ja tulin aamupuoleen yötä kamalasti juovuksissa kotiin.
Seuraavana jälkeenpuolisena säikähtyi neiti Aglietti kovasti tullessani hänen luoksensa.
"Mikä Teillä on? Oletteko sairas? Olette aivan menehtyneen näköinen."
"Ei mitään erityistä", vastasin. "Luulenpa olleeni viime yönä hyvin juovuksissa ja siinä kaikki. Ryhtykää vaan, olkaa hyvä, työhönne."
Sain istua tuolille ja pyynnön olla liikkumatta. Sen teinkin, sillä nukahdin pian ja nukuin koko sen jälkeenpuolisen siinä atelierissa. Maalivehkeistä lemuava tärpätti aiheutti luultavasti sen, että unessa olin tuntevinani, että meidän venheemme kotona piti juuri tervattaman. Makasin hietikolla siinä vierellä ja näin isäni käyttelevän tervapytsiä ja sivellintä; äitinikin oli saapuvilla, ja kun kysäsin häneltä, eikö hän ollutkaan kuollut, sanoi hän hiljaa: "En, sillä ellen olisi luonanne, tulisi sinustakin vihdoin samallainen vetelys kuin isästäsikin."
Herätessäni putosin tuolilta ja huomasin hämmästyksekseni olevani Erminia Agliettin atelierissa. Häntä itseään en nähnyt, mutta kuulin hänen kalistelevan viereisessä huoneessa kuppeja ja astioita, ja päätin siitä illallisen ajan olevan käsissä.
"Oletteko hereillä?" huusi hän sieltä.
"Kyllä. Olenko nukkunut kauan?"