Järvi oli kirkas ja tyyni kuin kuvastin sekä väritön öisessä asussaan. Kiidätin keveätä purtta voimakkaasti järven hiljaiselle lakeudelle, ja näin koko ajan tuon solakan naisen istuvan minua vastapäätä peräsimessä mukavasti ja tyytyväisenä. Taivaan avaruus oli vielä sininen, tähti toisensa perästä syttyi lauhaan liekkiin, rannoilta kuului sieltä täältä soittoa ja ulkoilmajuhlien iloa. Poristen hautautuivat airojen jäljet veden helmaan, toisia venheitä liukui siellä täällä, häipyen melkein näkymättömiin hiljaisen lakeuden syvään hämäryyteen, itse en tuota paljokaan huomannut, vaan katselin taukoamatta peränpitäjätärtä ja tunsin suunnitellun rakkaudentunnustuksen rautarenkaana painavan ahdistettua sydäntäni. Illan koko näytelmän kauneus ja runollisuus, veneretkemme, tähdet, lauha ja rauhallinen järvi, kaikki tuo ahdisti minua, sillä se tuntui minusta ihanalta teatterikoristelulta, jonka keskuudessa minun oli näyteltävä haikean tunteellinen lemmenkohtaus. Tuskassani, syvän hiljaisuuden painostamana, sillä olimme molemmat vaiti, sousin voimalla edelleen.
"Kuinka vahva Te olette!" sanoi taiteilijatar miettiväisesti.
"Tarkoitatteko paksu?" kysyin minä. [Alkuteoksessa sanat "stark" ja "dick", joista tässä tuo pieni leikinlasku on muodostettu. Suom muist.]
"En, tarkoitan lihaksianne", sanoi hän.
"Niin, vahva olen."
Tämä ei ollut suinkaan mikään mukava alku. Hetkisen kuluttua pyysin häntä kertomaan jotakin omasta elämästään.
"Mitä haluaisitte sitte kuulla?"
"Kaikki", vastasin. "Mieluiten jonkun rakkaudentarinan. Sitten kerron Teille jäljestäpäin omani samallaisen, ainoan. Se on hyvin lyhyt ja kaunis ja huvittaa Teitä varmaan."
"Mitä sanottekaan! Kertokaa toki!"
"En, ensiksi Te! Tiedättehän jo sitäpaitsi minusta paljoa enemmän kuin minä Teistä. Tahtoisin tietää, oletteko koskaan ollut oikein rakastunut, tahi oletteko siihen kuten pelkään aivan liian viisas ja ylpeä."