Vastasin siihen, ettei kukaan voinut "luontoa ymmärtää", että kaiken hakemisen, ymmärtämisen halun palkaksi saapi vaan pysähtyä ongelmia arvaamaan ja suremaan. Auringonvalossa oleva puu, mureneva kivi, eläin, vuori, niillä on elämänsä, historiansa, ne elävät, kärsivät, uhmaavat, nauttivat, kuolevat, mutta me emme niitä ymmärrä.
Puhuessani ja iloitessani hänen kärsivällisestä, hiljaisesta tarkkaavaisuudestaan, rupesin häntä katselemaan. Hänen katseensa oli suunnattu minuun eikä väistynyt oman katseeni tieltä. Kasvot olivat aivan rauhalliset, hartaat ja niillä kuvastui tarkkaava jännitys. Hän kuunteli melkein kuin lapsi. Ei, vaan kuten aikainen ihminen, joka unehtuu kuuntelemaan, ja saa tietämättään lapsen katseen silmiinsä. Ja häntä katsellessani huomasin vihdoin lapsellisella löytäjän ihastuksella, että hän oli hyvin kaunis.
Lakattuani puhumasta oli neitokin vaiti. Sitten säpsähti hän hereille ja tuijotti siristäen silmiään lampunvaloon.
"Mikä olikaan nimenne, neiti?" kysäsin, ajattelematta paljo, miksi.
"Elisabeth."
Hän meni ja sai pian ruveta soittamaan pianoa. Hän soitti hyvin. Mutta tullessani lähemmäs huomasin, ettei hän enää ollutkaan niin kaunis.
Mennessäni kotimatkalla alas talon mukavia vanhanaikaisia portaita, kuulin parin etehisessä pukeutuvan maalarin keskustelusta muutaman sanan.
"Kas sitä, on koko illan vaan seurustellut ihanan Lisbethin kanssa", sanoi toinen ja nauroi.
"Hiljaisessa vedessä —!" tuumi siihen toinen. "Huonoimpaan hän ei käsiksi käynytkään."
Nuo apinat keskustelivat siis jo asiasta. Huomasin äkkiä paljastaneeni, vaikkakin vasten tahtoani, tuolle oudolle nuorelle neidolle sydänmuistojani sekä melkoisen osan sielunelämääni. Miten olin sen tehnyt? Ja pahat kielet heti saapuvilla!