Menin tieheni enkä käynyt talossa kuukausimääriin. Sattumalta juuri toinen noista nuorista maalareista kerran minulle kadulla siitä huomautti.
"Miksi ette käy siellä enää?"
"En voi sietää tuota kirottua juoruamista", vastasin.
"Niin, ne meidän naiset", naurahti mies.
"Ei", vastasin, "tarkoitan herroja ja erittäinkin juuri herroja maalareita."
Näinä kuukausina näin Elisabethiä ainoastaan muutamia kertoja kadulla, kerran myymälässä ja kerran taidekokoelmissa. Hän oli tavallisesti hyvin sievä, mutta ei kaunis. Hänen ylenmäärin solakan vartalonsa liikkeet olivat hiukat: omituiset, ne pukivat häntä ja tekivät hänet huomatuksi, mutta monesti saattoivat ne näyttää myös liioitelluilta ja teeskennellyiltä. Tuona kertana taidekokoelmissa oli hän hyvin kaunis, ylen kaunis. Hän ei huomannut minua. Istuin lepäämässä syrjempänä ja katselin luetteloa. Hän seisoi läheisyydessäni kokonaan vaipuneena erästä Segantinin suurta taulua tarkastamaan. Se esitti paria laihalla pellolla työskentelevää talonpoikaistyttöä, heidän takanaan kohosi jyrkkiä terävähuippuisia vuoria, muistuttaen alppiryhmää, yllä kaareutui viileä, kirkas taivas ja taivaalla sanomattoman nerokkaasti maalattu, norsunluunvärinen pilvi. Ensi silmäyksellä herätti pilvi huomiota omituisen, säännöttömän, kutoutuneen muodostuksensa kautta; näki, miten tuuli oli juuri sitä pyöritellyt ja survonut ja miten se nyt alkoi kohota ja hitaasti liitää pois. Nähtävästi ymmärsi Elisabeth pilven, sillä hän oli kokonaan vaipunut sitä katsomaan. Hänen kasvoillaan heijastui jälleen hänen muutoin salassa oleva sielunsa, hiljainen hymy loisti hiukan suurentuneista silmistä, kapea suu lauhtui lapsellisen pehmeäksi, ja nuo ylenviisaat rypyt silmäkulmien väliltä tasoittuivat. Suuren taideteoksen kauneus ja totuus pakoitti hänenkin sielunsa paljastamaan kauneutensa ja todellisen laatunsa.
Istuin hiljaa siinä vierellä, katsellen kaunista Segantinin pilveä, ja siitä ihastunutta kaunista tyttöä. Sitten pelkäsin, että hän kääntyisi, näkisi minut ja tulisi puhuttelemaan sekä kadottaisi jälleen kauneutensa, jätin salin hiljaa ja nopeasti.
Niihin aikoihin alkoi mykän luonnon minussa herättämä ilo ja suhteeni siihen muuttua. Yhä vieläkin harhailin kaupungin satumaisen kauniissa ympäristössä, mieluiten Jura-vuorten puolella. Yhä näin metsien, vuorten, ruohokenttien, hedelmäpuiden ja pensaiden odottavan jotakin. Kenties minua, mutta ainakin rakkautta.
Niin aloin heitä rakastaa. Tunsin niiden hiljaista kauneutta kohtaan voimakasta, janoavaa kaipuuta. Hämärästi tunsin minäkin sydämessäni heräävän syvän elämänhalun ja kaipuun tunteen, kaihoten halasin tietoisuutta, ymmärrystä ja rakkautta.
Useat sanovat "rakastavansa luontoa". He tarkoittavat sillä, ettei heillä ole mitään sitä vastaan saada silloin tällöin tuntea sen tarjoomia suloja. He menevät ulos ja iloitsevat maan kauneudesta, polkevat niityt, repivät irti oksia ja kukkia, heittääkseen ne kohta taas pois tahi viedäkseen ne kotiansa kuihtumaan. Siten rakastavat he luontoa. Sunnuntaina kauniilla ilmalla muistavat he tämän rakkautensa ja ovat sitten liikutettuja siitä, että heillä on niin hyvä sydän. Eihän heidän tarvitsisi puuttua mihinkään tuommoiseen, sillä "onhan ihminen luomakunnan kruunu". Niinpä kylläkin, kruunu!