Yhä ahnaammin kuroittelin siis nähdäkseni asioiden ydinuumeniin. Kuulin tuulen soittavan puiden latvoissa monin äänin, kuulin purojen pauhaavan onkaloissa ja virtain vaeltavan hiljaista tietään tasankojen läpi, ja tiesin, että nuo äänet ovat jumalan puhetta, että se, joka ymmärtäisi tuon kauniin, aikojen alusta kaikuneen kielen, olisi samalla löytänyt paratiisin. Kirjat tietävät tästä vähän, ainoastaan raamatussa on luettavana tuo ihmeellinen sana eläinten "mykästä huokauksesta". Kuitenkin aavistin, että tämä käsittämätön vaikutus oli kaikkina aikoina vallannut ihmisiä aivan samoin kuin minut nyt, he olivat jättäneet työnsä, paenneet hiljaisuuteen, kuunnellakseen luomisen laulua, katsellakseen pilvien teitä ja ojentaakseen rukoilevat kätensä sammumattomalla kaipuulla ijankaikkisuutta kohti — he olivat erakoita, katujia, pyhimyksiä.

Oletko ollut koskaan Pisan Camposantossa? Sen seinät on koristettu vaalenneilla kuvilla menneiltä vuosisadoilta, ja eräs niistä kuvaa muutaman erakon elämää Theban erämaassa. Tuosta lapsellisesta kuvasta hohtaa vielä tänään, huolimatta vaalenneista väreistä, niin autuas rauha, että äkkiä tunnet piston sydämessäsi ja sinussa herää vaativa halu itkeä itsesi puhtaaksi synneistäsi ja saastaisuudestasi jossain pyhässä kaukaisuudessa, josta et enää takaisin saapuisi. Lukemattomat taiteilijat ovat koettaneet tulkita kaihonsa hartaissa kuvissa, ja joku Ludvig Richterin pieni palanen laulaakin sinulle samoja tunteita kuin Pisan freskot. Miksikä maalasi Tizian, joka muutoin on niin samanaikaisuuden ja ruumiillisuuden ystävä, kuitenkin monta kertaa kirkkaisiin ja selviin kuviinsa kirkkaimman avaruuden sinen pohjaksi? Se on ainoastaan kaistale hyvää tummansinistä, ei voi nähdä, tarkoittaako se kaukaisia vuoria, vai rajatonta avaruutta. Tizian, realisti, ei sitä itsekään tiennyt. Hän ei tehnyt sitä väriharmonian vuoksi, kuten taidehistorioitsijat väittävät, vaan se oli hänen kunnianosoituksensa tuolle sammumattomalle, joka salattuna eli tämänkin iloisen ja onnellisen ihmisen sielussa. Samaten on minusta kaikkien aikojen taide koettanut pukea puheeksi jumaluuden mykkää vaatimusta.

Kypsemmin, kauniimmin ja kuitenkin paljoa lapsellisemmin toi sen esiin pyhä Fransiskus. Vasta silloin ymmärsin hänet täydellisesti. Hänen rakkautensa jumalaan oli samalla rakkautta koko maailmaan, kasveja, tähtiä, eläimiä, tuulta ja vettä kohtaan, siinä oli hän edellä koko keskiajasta, Dantestakin ja tulkitsi ajattomasti inhimilliset tunteet. Hän kutsuu kaikkia luonnon voimia ja ilmiöitä rakkaiksi veljikseen ja sisarikseen. Kun lääkärit kerran hänen myöhempinä vuosinaan määräsivät, että hänen piti polttaa ohimoaan hehkuvalla raudalla, nimitti hän keskellä sairauden ja kidutuksen tuskaa raudan hehkua "tuleksi, rakkaaksi veljekseen".

Ruvetessani nyt rakastamaan luontoa persoonallisesti, kuulemaan sitä kuin toveria ja matkakumppania, joka puhuu vierasta kieltä, oli raskasmielisyyteni myös tosin ei parannut, mutta jalostunut ja puhdistunut. Korvani ja silmäni terottuivat, opin eroittamaan hienoja värinöitä ja eroituksia, ja halusin kuulla yhä lähempää ja selvemmin koko elämän sydämenlyöntejä, niitä ehkä kerran ymmärtää ja kenties kerran saada lahjat, millä suoda niille runollinen ilmitulomuoto, että muutkin pääsisivät niitä lähestymään ja ymmärtämään, sekä käymään ainoan todellisen virkistyksen, puhtauden ja lapsen mielen lähteellä. Se oli toivomus, unelma — —, en tiennyt, toteutuisiko se koskaan, siksi pidin siitä, mikä lähinnä oli, rakastamalla kaikkea näkyväistä ja totuttelemalla siihen, etten mitään asiaa enää kohdellut välinpitämättömästi ja halveksivasti.

En voi kuvata, kuinka uudistavasti ja lohduttavasti tämä vaikutti väsyneeseen elämääni. Ei löydy mitään jalompaa ja onnellisempaa maailmassa, kuin äänetön, kestävä, intohimoton rakkaus, ja minulla ei ole sydämellisempää toivomusta kuin että jotkut lukijoistani, tahi kaksi, tahi ainoastaan yksi, tahtoisi oppia tuntemaan tämän minun kehoitukseni johdosta tuota puhdasta ja autuaaksi tekevää taitoa. Monet tuntevat sen luontaisesti ja harrastavat sitä itsetiedottomasti, he ovat jumalan mielikkejä, hyviä lapsia ihmisten seassa. Monet ovat oppineet sen tuntemaan vaikeiden kärsimysten aikoina — ettekö ole huomanneet, kuinka rampojen ja kurjien katse on ylevä, hiljainen, loistava? Ellette tahdo kuulla minua ja koruttomia sanojani, niin käykää niiden luo, joidenka himoton rakkaus on voittanut ja kirkastanut tuskat.

Surettavan kaukana olen tästä täydellisyyden asteesta, jonka olen löytänyt monessa marttyyrissä. Mutta näinä vuosina oli minulla useimmiten lohdutuksenani se varma usko, että tiesin varman tien sinne päästäkseni.

Sanomattakin on selvää, etten aina käynyt sitä tietä, vaan jäin useinkin matkan varrelle kaikille penkeille istumaan enkä jättänyt monta pahaa mutkatietäkään koettamatta. Kaksi itsekästä ja voimakasta taipumusta taisteli minussa oikeata rakkauttani vastaan. Olin juoppo ja ihmisvihaaja. Tosin rajoitin viinimäärääni tuntuvasti, mutta joka toinen viikko houkutteli tuo liehakoiva jumala minut heittäytymään hänen helmaansa. Tuskin koskaan on kuitenkaan tapahtunut, että olisin jäänyt öisin kadulle makaamaan tahi tehnyt muita sellaisia yötöitä, sillä viini rakasti minua ja houkutteli minut ainoastaan niin pitkälle, että sen henget pääsivät parhaiten kanssani ystävälliseen keskusteluun. Joka juopottelun jälkeen vaivasi minua pitkät ajat paha omatunto. Mutta lopultakaan en voinut lakata kokonaan lempimästä viinin jumalaa, jonka palvelukseen olin perinyt vahvat taipumukset isältäni. Vuosikausia olin tätä perintöä huolellisesti ja hartaasti säilyttänyt ja omistanut sen itselleni perusteellisesti, sen vuoksi pääsin nyt pälkähästä tekemällä taipumukseni ja omantuntoni välillä puoleksi vakavan, puoleksi leikillisen sopimuksen. Pyhän Assisilaisen kiitoslauluun pääsi mukaan myös "viini, minun rakas veljeni".

VI.

Paljoa vaarallisempi oli toinen paheeni. Ihmiset eivät tuottaneet minulle iloa ollenkaan, elelin erakkona ja olin aina valmis pilkkaamaan ja halveksimaan inhimillisiä asioita.

Alottaessani uutta elämääni en alussa tuota huomannut. Mielestäni tein oikein jättämällä ihmiset omaan rauhaansa ja omistamalla sydämellisyyteni, harrastukseni ja osanottoni yksistään luonnon mykälle elämälle. Se täyttikin sydämeni alussa kokonaan.