Öisin pannessani nukkumaan muistin äkkiä jonkun kukkulan, metsänreunustan tai valiopuuni, jota en ollut pitkään aikaan käynyt tervehtimässä. Nyt oli se yksin yön tuulessa, unelmoi, uinui ehkä, voihki ja liikutti oksiaan. Miltä näyttänee se nyt? Jätin kotini ja menin sen luo, näin sen vähäpätöisen varren pimeydessä seisovan, katselin sitä hämmästyneellä sydämellisyydellä ja painoin siitä muistiini hämärtävän kuvan.

Nauratte tälle. Kentiesi oli tämä rakkaus harhaan mennyttä, mutta turhaan tuhlattua se ei ollut. Mutta miten saatoin tämän kautta löytää tien ihmisrakkauteen?

Kun alku vaan on tehty, seuraa muu paras heti itsestään jäljessä. Yhä lähempänä ja yhä mahdollisempana kuvastui minulle aate suuresta runoelmastani. Ja jos rakkaudessani kerran kehittyisin siihen, että voisin runoilijana kerran puhua metsien ja virtain kieltä, niin ketä varten se sitten tapahtuisi? Ei omia rakkaitani varten, vaan ennen muita kaikkia ihmisiä varten, joiden johtaja ja rakkauden opettaja halusin olla. Ja näitä ihmisiä kohtaan olin raaka, pilkallinen ja tyly. Huomasin tuon ristiriidan ja että oli välttämätöntä ryhtyä taistelemaan tuota katkeraa vierastumista vastaan ja osoittaa ihmisiäkin kohtaan veljellisyyttä. Ja se oli vaikeaa, sillä yksinäisyys ja kohtalo olivat juuri siinä suhteessa tehneet minut paatuneeksi ja pahaksi. Eihän riittänyt se, että koetin olla vähemmin karkea kotona ja ravintolassa ja ystävällisesti tervehdin jotakin vastaantulijaa. Muutoin näin jo tästä, kuinka hyväksi olin suhteeni ihmisiin suolannut, sillä minun ystävällisyydenosoitteet otettiin kylmästi ja epäluuloisesti vastaan, tahi pidettiin niitä pilkkana. Pahinta oli, etten ollut vuoteen avannut tuon oppineen, ainoan tuttavani ovea, ja huomasin välttämättömäksi ennen kaikkea uudestaan mennä sinne kolkuttamaan ja hankkia siten jälleen pääsy senlaatuiseen seuraelämään.

Pilkkaamani ihmiskunta auttoi minua tässä melkoisesti. Tuskin olin kerennyt muistella mieleeni tuon talon, kun näin hengessä Elisabethin, yhtä kauniina kuin hänen seisoessaan Segantinin pilveä katsomassa, ja huomasin äkkiä, että hänellä olikin ollut suuri osa kaipuussani ja sydämeni synkkyydessä. Ja tapahtuipa, että ensikerran vakavasti ajattelin pyytää naisen kättä omakseni. Siihen saakka olin ollut niin varma täydellisestä kykenemättömyydestäni avioliittoon, että olin kohdellut itseäni purevalla ivalla siinä suhteessa. Olin runoilija, vaeltaja, juomari, yksivaljakko! Nyt luulin huomanneeni, että kohtaloni tahtoi avata minulle tien ihmisten yhteyteen antamalla sillaksi rakkaudesta perustetun avioliiton. Kaikki näytti niin houkuttelevalta ja varmalta! Että Elisabeth tunsi osanottoa minua kohtaan, sen olin huomannut ja nähnyt; myös oli hän olennoltaan tunteellinen ja jalo. Mietin, kuinka jutellessamme San Clementistä ja sittemmin Segantinin edessä hänen kauneutensa oli ikäänkuin herännyt eloon. Taiteesta ja luonnosta olin taas itse kerännyt vuosien kuluessa rikkaan sisällisen omaisuuden. Minä opettaisin hänet näkemään tuon kaikkialla uinuvan kauneuden, ympäröisin hänet niin totuudella ja kauneudella, että hänen kasvonsa ja sielunsa unohtaisivat kaikki epäsoinnut ja voisivat kehittyä edellytystensä mukaiseen kukoistukseen. Harvinaista kyllä en huomannut sitä koomillisuutta, jota äkillisessä muutoksessani kyllä oli. Minusta erakosta ja ärmätistä oli tullut yhdessä yössä rakastunut hupakko, joka uneksui aviollisesta onnesta ja oman kodin rakentamisesta.

Mitä kiiruimmiten menin siis uudelleen vieraanvaraiseen taloon ja minut otettiin vastaan ystävällisillä moitteilla. Menin sinne usein ja muutamien käyntien jälkeen tapasinkin siellä Elisabethin. Oi miten hän oli kaunis! Hän näytti siltä kuin olin kuvitellut hänen näyttävän lemmittynäni: kauniilta ja onnelliselta. Tunnin verran sain nauttia hänen läsnäolonsa iloista kauneutta. Hän tervehti minua ystävällisesti, jopa sydämellisestikin ja jonkunmoisella avomielisellä ystävyydellä, joka teki minut onnelliseksi.

* * * * *

Muistatteko vielä tuota iltaa, jolloin olimme järvellä venheessä soutelemassa, punaiset paperilyhdyt loistivat, soittoa kuului ja rakkaudentunnustukseni tukahtui alkuunsa? Se oli naurettava ja surullinen kohtaus rakastuneen pojan rakkaudentarinassa.

Naurettavampi ja — surullisempi on rakastuneen miehen Peter
Camenzindin rakkaudentarina.

Sivumennen sain kuulla, että Elisabeth oli mennyt aivan äskettäin kihloihin. Onnittelin häntä, tutustuin hänen sulhaseensa, joka tuli häntä noutamaan ja onnittelin häntäkin. Koko illan oli kasvoillani hyvänsuopa holhoojan hymy, minulle itselleni vastenmielinen kuin naamio. Jälkeenpäin en mennyt metsään enkä kapakkaan, vaan istuin kotona vuoteellani, katsoin lamppua, kunnes se rupesi käryämään ja sammui, hämmästyneenä, ukkosen iskemänä, kunnes vihdoin tietoisuuteni alkoi palata. Silloin levisi jälleen ylleni tuskan ja epätoivon tumma verho, makasin vuoteellani pienenä, heikkona ja murrettuna, ja nyyhkytin kuin pieni poika.

Sitten kokosin tavarani, menin aamulla rautatieasemalle ja matkustin kotia. Halusin jälleen kiipeillä Senn-alpeilla, muistella lapsuuteni aikaa ja nähdä, oliko isäni vielä elossa.