Olimme vierastuneet toisistamme. Isäni oli kokonaan harmaantunut, käynyt hiukan kumarammaksi. Hän kohteli minua melkeinpä arasti, ei kysellyt mitään, ja näytti olevan tuloni johdosta sekä hämmästynyt että hämillään. Tupa oli hänellä vielä, mutta niityt ja karjan oli hän myönyt, hän eleli pienistä koroistaan ja teki pikkutöitä siellä täällä.
Jäätyäni yksin menin sille paikalle, jossa ennen oli äitini vuode ollut, ja menneisyys vaelsi ohitseni leveänä, rauhallisena virtana. En ollut enää mikään nuorukainen, ja ajattelin, kuinka nopeasti vuodet vierivät, pian tulisi minustakin kumara, harmaahapsi-äijä ja kallistuisin katkeraan kuolemaan. Tuossa pienessä tuvassa, jossa kaikki oli melkein entisellään, jossa pienokaisena olin ollut, latinaa lukenut ja äitini kuolemaa katsonut, juoksivat aatokset niin rauhallisen luonnollisesti. Kiitollisuudella muistelin kaikkia nuoruuteni rikkauksia, muistaen vihdoin Florensissa oppimani Lorenzo Medicin runon:
Quant e bella giovinezza,
Ma si fugge tuttavia.
Chi vuol esser lieto, sia:
Di doman non 'e certezza.
[Kuinka ihana on nuoruus,
vaikkakin se alati meitä pakenee.
Ken tahtoo olla onnellinen,
hän älköön huoliko huomisesta päivästä.]
ja samalla kummastellen, kuinka Italian muistot, historia ja aatokset hengen rajattomasta valtakunnasta johtuivat mieleen vanhan kodin kurkihirren alla.
Annoin sitten isälleni vähän rahaa. Illalla menimme kapakkaan, jossa kaikki kävi samoin kuin kerran ennenkin, paitsi että nyt minä maksoin ja että isäni, puhuessaan tähtiviinistä ja sampanjasta vetosi minun kokemukseeni sekä että minä siedin enemmän kuin hän. Kysyin sitä vanhaa talonpoikaisäijää, jonka päälle olin kaatanut viiniä. Hän oli ollut vitsiniekka ja tempputaituri, mutta oli kuollut aikoja sitten ja hänen viiksiensä päälle alkoi jo ruoho kasvaa. Join waadtlantilaista, kuuntelin keskustelua, kerroin sanasen joukkoon, ja kun kotia mennessämme yöllä kuutamossa isäni humalapäissään yhä puhui ja viittoili, valtasi minut aivan omituinen ennen tuntematon lamauksen tunne. Entisyyden kuvat ympäröivät minua yhä, eno-Konrad, Rösi Girtanner, äiti, Rikhard, Aglietti, ja minä katselin niitä kuin kaunista kuvakirjaa, jonka kuvien kauneutta ja hienoutta ei voi kyllin ihailla, mutta jotka todellisuudessa eivät ole puoleksikaan sen arvoiset. Kaikki tuo oli sohisten solahtanut ohitseni, mennyt ja melkein unohtunut, ja ilmestyi jälleen niin selvään silmieni eteen: puoli elämääni oli säilynyt muistissani tahtomattani.
Vasta kotia tultuamme, kun isäni vihdoin vaikeni ja nukkui, ajattelin Elisabethia. Vielä eilen oli hän minua tervehtinyt, olin häntä ihaillut ja toivottanut hänen sulhaselleen onnea. Tuntui kuin olisi siitä kulunut pitkä aika. Mutta tuska heräsi, yhtyi hereille häirittyihin muistoihin ja pudisti itsekästä ja huonoa sydäntäni kuin föhn-tuuli tärisevää, rapistunutta olkimajaa. En voinut olla kotona. Menin alakerran ikkunasta ulos, läpi puutarhan rantaan, irroitin turvattoman purren ja sousin hiljaa järven sumuiseen yöhön. Juhlallisen hiljaisina vartioivat ympärillä hopeaisen sumun peittämät alpit, melkein täysikehäinen kuu loisti kalpeana sinertävässä yössä yli mustien alppien terävien huippujen. Oli niin hiljaista, että saatoin kuulla kaukaa Senn-alpeilta vesiputouksen kohinan. Kotiseutuni ja nuoruuteni henget koskettivat minua kalpeilla siivillään, täyttivät kokonaan pienen purteni ja osoittelivat rukoilevasti ojennetuin käsin ja tuskallisin, käsittämättömin ilmein.
Mitä merkitystä oli elämälläni ollut ja miksi oli osalleni sattunut niin paljo iloa ja tuskaa? Miksi olin janonnut kaunista ja totta, kun yhäkin vielä janon tuskia sain kärsiä. Miksikä olin uhmaillen kyyneliä vuodattanut, lempeä ja tuskaa kärsinyt noiden ihanien naisten vuoksi, minä, joka tänään taaskin painoin pääni alas häpeästä ja hyljätyn rakkauden vuodattamista kyynelistä? Ja miksi oli jumala käsittämättömässä viisaudessa luonut sydämeeni tuon polttavan rakkaudenkaihon, koska hän kuitenkin oli määrännyt minut elämään yksinäisenä ja osattomana.
Vesi lorisi hiljaa keulan edessä ja tippui airoista hopeasateena, äänettöminä vartioivat ympärillä vuoret ja rotkojen sumumeren yllä loisti kalpeana viileä kuu. Nuoruuteni henget seisoivat vaieten ympärilläni ja katsoivat minuun syvillä silmillään hiljaa ja kysyvästi. Olin näkevinäni niiden joukossa myös kauniin Elisabethin, ja hän olisi rakastanut minua ja tullut omakseni, jos olisin saapunut oikeaan aikaan.
Parhaimmalta tuntui minusta myös vaipua hiljaa valkeaan veteen, niin ettei enää kukaan kysyisi. Mutta kuitenkin vedin yhä lujemmin huomatessani, että vanha venhe vuoti. Vilu karsi äkkiä ruumistani ja kiiruhdin kotia päästäkseni vuoteeseen. Makasin väsyneenä valveillani, miettien elämääni ja koettaen huomata, mitä minulta puuttui ja mikä olisi minulle tarpeellista, elääkseni onnellisemmin ja eheämmin ja päästäkseni lähemmä olemisen sydäntä.