Tiesin kyllä, että rakkauden ydin oli hyvyys ja ilo, ja että minun täytyi ruveta vakavasti rakastamaan ihmisiä, huolimatta uudesta Elisabethin tähden saamastani tuskasta. Mutta kuinka? Ja ketä?
Silloin muistin vanhan isäni ja huomasin ensikerran, etten minä ollut rakastanut häntä koskaan oikealla tavalla. Poikasena olin katkeroittanut hänen elämänsä, sitten olin mennyt pois, jättänyt hänet äidin kuolemankin jälkeen yksin ja lopuksi hänet melkein kokonaan unohtanut. Kuvittelin mielessäni hänen lepäävän kuolinvuoteellaan ja itseni siinä vierellä seisomassa yksin ja orpona, nähden hänen sielunsa muuttavan pois, pysyttyään aina minulle outona, jonka rakkautta en ollut koettanut saavuttaa.
Niin alkoi minulla tuo vaikea ja suloinen tehtävä oppia rakastamaan vanhaa rääsyistä juoppoa ihanan ja ihaillun armaan asemasta. En vastannut hänelle koskaan enää karkeasti, puuhailin hänen kanssaan niin paljo kuin mahdollista, luin hänelle kalenterijuttuja ja kerroin hänelle niistä viineistä, joita Ranskassa ja Italiassa kasvaa ja juodaan. Hänen pientä työtään en voinut mennä tekemään hänen edestään, koska hän olisi ilman sitä vajonnut kokonaan välinpitämättömyyteen. En myöskään voinut totuttaa häntä ottamaan iltahumalaansa kanssani kotona, menemättä kapakkaan. Parina iltana koetimme sitä. Noudin viiniä ja sikareja ja koetin saada vanhuksen ajan kulumaan. Neljäntenä ja viidentenä iltana muuttui hän hiljaiseksi ja pahantuulennäköiseksi ja rupesi valittamaan, kun kysäsin häneltä, mikä häntä vaivasi: "Etkö päästä isääsi enää koskaan kapakkaan?"
"Älä puhu mitään", sanoin silloin, "sinä olet isä ja minä poika, sinun asiasihan on, miten tehdään."
Hän katsoi minuun hiukan epäillen, otti lakkinsa ja niin menimme kapakkaan.
Huomasin selvään, että pitempi yhdessä olomme oli isästä vastenmielistä, vaikkei hän mitään siitä sanonut. Itsenikin teki mieli hakea jostakin kaukaisuudesta rauhoitusta ristiriidoilleni. "Mitä sanoisit, jos matkustaisin tänään?" kysäsin äijältä. Hän kynsäsi korvallistaan, kohautti kapeaksi käyneitä hartioitaan, naurahti viekkaasti ja vastasi: "Kuten tahdot". Mutta ennenkuin matkustin, pyysin muutamien naapurien sekä luostariveljien pitämään häntä silmällä. Yhden kauniin päivän käytin myöskin noustakseni Senn-alpille. Sen kupevalta, leveältä laelta näin vuoria ja vihreitä laaksoja, kirkkaita vesiä ja savua kaukaisista kaupungeista. Poikana oli kaikki tämä sytyttänyt rintaani voimakkaan halun päästä valloittamaan edessäni avautuva ihana maailma, ja kun se nyt jälleen oli avoinna edessäni, yhtä ihanana ja vieraana kuin koskaan ennen, olin valmis uudelleen sinne käymään ja vielä kerran onnen saarta etsimään.
Tutkimusteni vuoksi olin jo aikoja sitten päättänyt mennä asumaan Assisiin pitemmäksi ajaksi. Matkustin ensin Baseliin, pannen kuntoon välttämättömimmät, varustin tavarani ja lähetin ne edeltäpäin Perugiaan. Itse matkustin Florensiin ja kuljeksin sieltä pyhiinvaeltajana hitaasti ja mukavasti jalkasin eteläänpäin. Siellä ei tarvita mitään erityisiä keinoja päästäkseen ihmisten kanssa ystävällisiin suhteisiin; näiden ihmisten tunteet karehtivat aina pintavesillä, heidän elämänsä on niin yksinkertaista, vapaata ja lapsellista, niin että joka kaupungissa tulee tehneeksi aina uusien ihmisten kanssa uusia tuttavuussuhteita. Tunsin olevani jälleen pelastettu sekä kotiutunut ja päätin, etten vasta Baselissa hakisi ihmisten lämmittävää läheisyyttä ylhäisempien seurassa, vaan yksinkertaisen kansan joukossa.
Perugiassa ja Assisissa saavutin jälleen innostusta ja elämää historiallista teostani varten. Kun paljas oleskelukin niillä seuduin oli nautintoa, alkoi vahinkoa kärsinyt olemukseni taas tervehtyä ja rakentaa elämää kohti uusia hätäsiltoja. Taloudenhoitajattareni Assisissa, rehellinen ja hurskas vihannesten myyjätär, jutteli kerran kanssani pyhimyksestämme, ja muuttui innokkaaksi ystäväkseni, saattaen minut väkevän katolilaisen maineeseen. Niin ansaitsematon kuin tämä kunnia olikin oli siitä kuitenkin se hyöty, että pääsin irti pakanuuden maineesta, joka muutoin on jokaisella muukalaisella vastuksena. Vaimon nimi oli Anunziata Nardini, 35 vuoden vanha leski, suunnattoman paksu ruumiiltaan, tavattoman siro tavoiltaan. Sunnuntaisin oli hän kukallisessa iloisenvärisessä puvussaan kuin itse ilmeinen juhlapäivä, silloin oli hänellä päällään, paitsi korvarenkaita, vielä kultakäädyt rinnoillaan, joissa joukko kultaisia mitaleja helisi ja välkkyi. Sitäpaitsi laahasi hän mukanaan hopeahelaista, raskasta rukouskirjaa, jonka käyttäminen hänelle joka tapauksessa olisi tullut hankalaksi, ja kaunista hopeaketjuista rukousnauhaa, jota hän sensijaan käytteli sitä kätevämmin. Kun hän näin kirkonmenojen välillä istui kirkon etehisessä kertoen ihaileville naapurinvaimoille poissa olevien ystävätärten syntejä, kuvastihe hänen pyöreillä, hurskailla kasvoillaan liikuttavasti jumalan kanssa sovinnossa oleva sielu.
Kun ihmiset eivät voineet lausua nimeäni, nimittivät he minua yksinkertaisesti "herra Pietroksi". Kauniina, kultaraskoisina iltoina istuimme yhdessä pienessä etehisessä, siinä naapurit, lapset ja kissat joukossa, tahi myymälähuoneessa hedelmien, vihanneskorien, siemensäkkien ja riippuvien savumakkaroiden keskellä, kerroimme toisillemme kokemuksiamme, keskustelimme vuodentulontoiveista, poltimme tupakkaa ja imeskelimme kumpikin melooniviipalettaan. Kerroin pyhästä Fransiskuksesta, Portinukulasta ja Sentan kirkosta, pyhästä Klarasta ja ensimäisistä luostariveljistä. Vakavasti minua kuunneltiin ja tehtiin tuhansia pieniä kysymyksiä, ylistettiin pyhimystä, ruvettiin kertomaan ja pohtimaan uudempia ja jännittävämpiä tapauksia, joista ryövärijutut ja poliittiset tapahtumat erittäinkin olivat mieluisia. Ympärillämme leikkivät ja peuhasivat kissat, lapset ja koirat. Omasta halustani ja pitääkseni yllä hyvää mainettani kertoilin pyhän Fransiskuksen historiaa ylösrakentavaisten ja liikuttavain pyhimystarujen mukaan, ja olin mielissäni, kun olin muiden vähien kirjojeni mukaan tullut myös ottaneeksi Arnoldin "Vanhojen isien ja muiden jumalassa autuaitten elämän", jonka hurskaat tarinat kääntelin pienillä muutoksilla italialaiselle kansanmurteelle. Sivukulkijat pysähtyivät hetkiseksi, kuuntelivat, juttelivat hiukan mukana, ja niin vaihteli seura illassa usein kolme neljä kertaa, paitsi että rouva Nardini ja minä aina olimme vakinaisesti paikoillamme. Vieressäni oli minulla punaviiniä suuressa litteässä pullossa ja nuo köyhät sekä kohtuulliset ihmiset katselivat kunnioituksella minun runsasta viinin käyttöäni. Vähitellen muuttuivat naapurien arat naisetkin rohkeammiksi ja ottivat kynnykseltä pitäen osaa keskusteluun, saivat lahjaksi pieniä kuvia ja rupesivat uskomaan minun pyhyyteeni, koska en pakkautunut tekemään mitään tunkeilevaista pilaa enkä yleensä pyrkinyt heidän suosioonsa. Heissä oli muutamia suurisilmäisiä haaveksivia kaunottaria, jotka näyttivät olevan kotoisin Peruginon tauluista. Pidin heistä kaikista ja nautin heidän hyväntahtoisesta leikillisestä seurastaan, mutta en rakastunut heistä kehenkään, sillä nuo kaunottaret olivat niin toistensa näköisiä, että heidän kauneutensa oli minusta rotuominaisuus eikä mikään persoonallinen etu. Usein saapui seuraamme myös Mattheo Spinelli, leipurimestarin nuori poika, aika velikulta ja sukkeluusmestari. Hän osasi matkia useita eläimiä, tunsi tarkkaan joka häväistysjutun ja oli pakahtuakseen täynnä kaikenmoisia julkeita ja viekkaita vehkeitä. Kertoessani pyhimystaruja kuunteli hän vallan verrattoman hurskaasti ja nöyrästi, mutta teki jälkeenpäin pyhistä isistä niin lapsellisen hurskaita, ilkeitä kysymyksiä, vertauksia ja otaksumisia, emäntäni suureksi kauhistukseksi ja kuulijain peittelemättömäksi ihastukseksi.
Usein istuin yksinäni rouva Nardinin luona kuunnellen hänen ylösrakentavaisia puheitaan ja nautin salassa hänen monista inhimillisistä heikkouksistaan. Yksikään lähimmäisen vika ja synti ei jäänyt häneltä huomaamatta ja hän määräsi kiusoittavan tarkkaan jo edeltäpäin heidän jokaisen paikkansa kiirastulessa. Minut oli hän kuitenkin sulkenut sydämeensä ja uskoi minulle avomielisesti pienimmätkin kokemuksensa ja huomionsa. Pienimmistäkin ostoksistani otti hän selvää, kysyi, miten paljon olin maksanut ja valvoi, ettei minua petetty. Kerroin hänelle pyhimyksemme elämäkerran ja hän puolestaan tutustutti minut hedelmä- ja vihanneskauppaan ja kyökin salaisuuksiin. Eräänä iltana istuimme rappiolle joutuneessa etehisessä. Lasten suunnattomaksi riemuksi olin laulanut sveitsiläisen laulun ja vuoristolaisen tapaan hiukan äänelläni lurikoinut. He aivan vääntelehtivät riemusta, matkivat vieraan kielen kaikua ja näyttivät, miten koomillisesti kurkunpääni liikkui edestakaisin hyräillessäni. Silloin alkoi joku puhumaan rakkaudesta. Tytöt tirskuivat, rouva Nardini huokaili ja mulkoili surullisesti, ja lopuksi vaadittiin minua kertomaan oma lemmentarinani. Elisabethista en puhunut mitään, mutta kerroin veneretkestäni Aglietin kanssa ja onnettoman lopun saaneesta rakkaudentunnustuksestani. Tuntui omituiselta kertoa tätä asiaa, josta en ollut kellekään paitsi Rikhardille sanaakaan virkkanut, tälle uteliaalle umbrialaiselle kuulijakunnalle, edessä kapeat, etelämaiset kadut ja iltaruskon punaamat kukkulat. Kerroin asian paljo sitä ajattelematta, vanhain novellien tapaan, mutta kuitenkin oli sydämeni mukana ja salaa pelkäsin, että kuulijani nauraisivat ja pilkkaisivat minua.