Aikaisemmin olin luullut erityiseksi nautinnoksi olla rakastettu, tuntematta vastarakkautta. Nyt olin kokenut, kuinka kiusallista on olla tuollaisen tarjoutuvan rakkauden esineenä, johon ei voi vastata. Ja kuitenkin olin hiukan ylpeä siitä, että vieras nainen minua rakasti ja toivoi miehekseen.

Jo tämä pieni turhamaisuuskin merkitsi parannusaskelta tilassani. Rouva Nardinia kävi säälikseni, mutta kuitenkin olin mielissäni, että asia oli tapahtunut. Yhä enemmän opin vähitellen huomaamaan että onnella ja ulkonaisten toiveiden täyttymisellä on hyvin vähä yhteistä, ja ettei rakastuneitten nuorukaisten lemmentuskissa, olivatpa ne kuinka tuskallisia tahansa, ole vähääkään traagillisuutta. Tuskallistahan oli tietää, etten saisi Elisabethia omakseni. Mutta elämäni, vapauteni, työ- ja ajatuskykyni säilyivät silti ennallaan, ja saatoinhan kaukaa lempiä häntä sydämessäni niin paljon kuin halusin. Tämä ajatustapa ja vielä enemmän oloni lapsellinen iloisuus olivat olleet minulle näinä umbrialaisina kuukausina yleensä terveelliset. Sitä ennen olin ollut terävä huomaamaan kaikessa naurettavaa ja hassunkurista, jolla myös aina olin turmellut oman iloni. Nyt rupesin vasta ymmärtämään elämän huumoria ja minusta rupesi tuntumaan sovinnonteko tähtieni kanssa yhä mahdollisemmalta ja helpommalta, sekä onnen suupala elämän pöydältä jokseenkin todennäköiseltä.

Niinpä taitaa olla useimmiten asianlaita Italiassa matkustaissa. Silloin heitetään hitoille kaikki periaatteet ja ennakkoluulot, pistetään kädet housuntaskuun, naureskellaan huolimattomasti ja ollaan olevinaan ulosoppinut elämätaiteilija. On saatu uida hiukan etelän lämpimissä elämänvesissä ja niin eletään siinä uskossa, että samaa riittää edeskinpäin myös kotona. Niin on minullekin käynyt joka kerta Italiasta palatessani ja tällä kerralla tuntuvimmin. Palattuani Baseliin oli vanha, jäykistynyt elämä siellä nuorentumattomana ja entisellään, ja niin sain astua iloni valtakunnasta askeleen pikkumaisuutta ja harmien maailmaa kohti. Mutta hiukkanen hankkimastani uutuudesta jäi kuitenkin edelleen itämään ja siitä alkaen ei pieni purteni koskaan purjehtinut ei kirkasten eikä sameitten vesien halki, ilman ettei sillä olisi aina ollut liehumassa julkean rohkeana pieni värikäs lippupahanen.

Muutoinkin oli elämänymmärrystapani vähitellen muuttunut. Ilman suurempia suruja tunsin jättäväni nuoruuden vuodet ja saapuvani siihen ikäkauteen, jolloin voi kulunutta elämäänsä pitää pienenä kulettuna taipaleena ja itsensä matkalaisena, jonka vaellus ja uppoaminen maailman mereen ei tule suurta huomiota herättämään eikä paljon puuhaa tuottamaan. Päämäärä on pidettävä aina selvillä, mieliunelma aina kirkkaana, mutta liiallista välttämättömyyden tunnetta ei ole aina päästettävä valtaan, vaan on suotava itselleen usein lepohetkiä, voidakseen omantunnonvaivoitta laiskotella muutaman päivämatkan, maata ruohossa, viheltää laulunpätkän ja nauttia rakkaasta nykyisyydestä ilman muita ajatuksia. Siihen saakka olin oikeastaan ollut ylimysihminen, jumaloimatta kuitenkaan koskaan Zarathustraa, eikä minulta ollut puuttunut itserakkautta eikä vähä-arvoisempien kansalaisten halveksimista. Nyt opin yhä paremmin ymmärtämään, ettei siinä suhteessa ole mitään rajoja, että vähäpätöisten, sorrettujen ja köyhäin elämä on aivan yhtä monipuolista, vieläpä lämpimämpää, todellisempaa ja mallikelpoisempaa kuin parempiosaisten ja ylhäisten.

Muutoin saavuin Baseliin juuri oikeaan aikaan ottaakseni osaa illanviettoon, joka tapahtui ensikertaa tällävälin naimisiin menneen Elisabethin kodissa. Olin hyvin tyytyväinen, vielä terve ja päivettynyt matkani jälkeen ja muistin joukon kaikellaisia pieniä hauskoja tapahtumia sitte viime näkemän. Kaunis rouva suvaitsi osoittaa minulle erityistä hienoa tuttavallisuutta, ja iloitsin koko illan siitä, että onneni oli varjellut minut myöhään tulleen kosijan ikävästä asemasta. Sillä huolimatta kokemuksistani Italian matkalta oli minulla yhäkin omat pienet epäluuloni naisia kohtaan, sillä yhäkin luulin heidän julmalla ilolla katselevan niitä toivottomia tuskia, joita heihin rakastuneilla miehillä oli kärsittävänä. Erinomaisen valaiseva tällaisen kunniattoman ja piinallisen aseman ymmärtämiseksi on eräs pieni kertomus lasten kouluelämästä, jonka kerran kuulin muutamalta viisivuotiaalta pojalta. Siinä lastenkoulussa, jossa hän kävi, oli käytännössä seuraava merkillinen ja esikuvallinen tapa: Jos joku poikanen oli sattunut tekemään jonkun tavallista raskaampaa laatua olevan kolttosen ja häneltä piti sen vuoksi pudotettaa housut alas, niin määrättiin kuusi pientä tyttöä pitämään tätä vastustelevaa rangaistusvankia rangaistuksen täytäntöönpanoa varten kiinni penkillä tuossa kieltämättä kiusallisessa asemassa. Koska tätä kiinnipitoa pidettiin suurena kunnian ja luottamuksen osoituksena, pääsivät tuosta julmasta riemusta osallisiksi aina ne tytöt, jotka kulloinkin olivat olleet kilteimmät ja parhaimmat. Tuo leikillinen lasten juttu on usein antanut minulle ajattelemista, onpa sellainen kohtalo sattunut osakseni unessa pari kertaa, niin että ainakin unen kautta tiedän, kuinka kurjalle tuntuu olo siinä asemassa.

VII.

Kirjailijatointani en ole juuri koskaan ottanut vakavalta kannalta. Työstäni sain leivän, tein pieniä säästöjä ja lähetin murun isällenikin silloin tällöin. Iloisena vei hän sen vuorostaan kapakkaan, lauloi siellä kaikin mahdollisin äänin ylistystäni ja miettipä jo ruveta vastapalveluksiakin tekemään. Olin nimittäin kerran sanonut hänelle, että ansaitsen leipäni sanomalehtiartikkeleilla. Nyt piti hän minua samallaisena uutistoimittajana, jommoisia on maaseutulehdissä, ja kirjoitti minulle kolme isällistä kirjettä, kertoen tapahtumista, joita hän piti tärkeinä ja joilla hän arveli minun rahaa ansaitsevan. Eräs oli muutaman ladon paloa koskeva, toisessa kerrottiin parin vuorituristin tapaturmaisesta putoamisesta ja kolmannessa kylätuomarin vaalista. Ne oli kirjoitettu jo valmiiksi karkean värikkääseen sanomalehtityyliin ja tuottivat minulle todellista iloa, sillä olivathan ne todistuksia välillämme vallitsevasta ystävällisestä suhteesta ja vuosien perästä ensimäiset kotoa saamani kirjeet. Ne virkistivät minua myöskin sen kautta, että ne olivat itsessään tahtomattansa hienoa pilaa kirjailijatoimestani; ja takaanpa, että kuukausittain ilmoittelin monta kirjaa, jotka eivät olleet läheskään niin tärkeitä kuin nuo maaseudun tapahtumat.

Siihen aikaan ilmestyi pari kirjaa, joiden tekijät tunsin jo Zürichistä alkaen, jolloin he olivat molemmat yläpuolella tavallisten rajojen eläviä runoilijanuorukaisia. Toinen heistä asui nyt Berlinissä ja hänellä oli kerrottavana paljo mehukkaita asioita suurkaupungin kahviloista ja tyttöpaikoista. Toinen oli rakentanut itselleen Münchenin ympäristöön loistavan ylellisen erakonasumuksen, jossa hän vietti aikansa, vaappuen innostuksesta toiseen, milloin neurasteenisissa, itsetutkistelemuksissa, milloin spiritistisissä kokeissa, halveksittavana ja toivotonna. Minun piti arvostella kirjat, ja en voinut olla laskematta arvosteluissani herroista hiukan viatonta pilaa. Neurasteenian tutkijalta tuli vastaukseksi ainoastaan halveksiva, suorastaan ruhtinaallinen kirje. Mutta berliiniläinen nosti asiasta häväistysjutun muutamassa aikakauskirjassa, hänen vakavaa tarkoitustaan ei oltu muka ymmärretty, hän huusi avukseen Zolan ja uskalsi lausua minun muka ymmärtämättömän arvosteluni johdosta moitteen sveitsiläisten muka yleensä itserakasta ja arkipäiväistä henkeä vastaan. Luulenpa, että tuolla miehellä oli ollut ainoa edes jossakin määrin terve ja arvokas kirjallinen kautensa Zürichissä.

Tosin en ollut koskaan ollut mikään erityisempi isänmaallisuudenharrastaja, mutta tämä berliniläisen annos oli minusta kuitenkin jo vähän liian väkevä, ja kirjoitin siis tuolle tyytymättömälle vastaukseksi pitkän epistolan, jossa en juuri pannut vakan alle halveksimistani tuota pöyhkeää suurkaupungin uutuussankaria kohtaan.

Tämä nahina teki minulle hyvää ja pakoitti minut uudelleen tarkemmin tutkimaan käsitystäni nykyaikaisesta sivistyselämästä. Se työ oli vaikea ja pitkällinen sekä päättyi hyvin vähän virkistäviin tuloksiin. Kirjani ei menetä mitään, vaikka vaikenemalla ne sivuutankin.