Mutta nämä mietteet saivat minut samalla lähemmin tarkastelemaan itseäni ja kauan suunniteltua elämäntyötäni.
Kuten olen selittänyt oli tarkoitukseni tehdä jossain suuremmassa runoelmassa luonnon mykkä elämä nykypäivän ihmisille rakkaammaksi ja läheisemmäksi. Tahdoin opettaa ihmisen kuulemaan maan sydämensykintää, ottamaan osaa kaikkeuden elämään ja unohtamaan oman pienen kohtalonsa kera taistellessaan, ettemme ole itsestämme syntyneitä jumalia, vaan maailman kaikkeuden lapsia ja osia. Halusin muistuttaa ihmisille sitä, että virrat, meret, kiitävät pilvet ja myrsky ovat, samoinkuin runoilijan laulut ja öittemme unet, kaipuun vertauksia ja esikuvia, jotka jännittävät siipiään taivaan ja maan välillä ja joiden päämääränä on päästä epäämättömään varmuuteen siitä, että kaikilla, joissa elämää on, on myös maailman kansalaisoikeus ja kuolemattomuus. Jokaisen olennon ydin on varma tästä oikeudestaan, se on jumalan lapsi ja lepää pelotta ijankaikkisuuden helmassa. Mutta kaikki, mikä meissä on pahaa, sairasta, turmeltunutta, vastustaa tätä uskoa ja uskoo kuolemaan.
Mutta tahtoisin myös opettaa ihmiset huomaamaan, kuinka tästä veljellisestä rakkaudesta luontoa kohtaan pulppuaa esiin elämänilon lähde; tahtoisin saarnata katsomisen, kulkemisen, nauttimisen, käsillä olevan hetken riemua. Tahtoisin antaa vuorten, merten ja vihreitten saarien puhua heille mahtavalla viehättävällä kielellään ja tahtoisin pakoittaa heidät näkemään, kuinka suunnattoman monipuolinen ja vilkas elämä päivittäin kukoistaa sekä kuohuu teidän talojenne ja kaupunkien ulkopuolella. Tahtoisin päästä siihen, että häpeäisitte tietäessänne enemmän ulkomaisista sodista, muodista, juoruista ja kirjallisuudesta kuin keväästä, joka teidän kaupunkeinne edessä puhkeaa hillittömään monipuolisuuteensa, kuin virrasta, joka siltainne alatse juoksee tahi kuin metsistä ja ihanista niityistä, joiden läpi junamme kiitävät. Tahtoisin kertoa teille siitä unohtumattomien kultaisten nautintojen sarjasta, jonka minä erakko ja huono elämäntaituri tässä maailmassa olen löytänyt ja haluaisin, että te, jotka kenties olette onnellisempia ja iloisempia kuin minä, tekisitte tässä maailmassa vielä iloisempia löytöretkiä.
Ja ennenkaikkea haluaisin kätkeä sydämiinne rakkauden kauniin salaisuuden. Toivoisin voivani opettaa teitä olemaan veljiä kaikelle eläväiselle, täyttämään sydämenne siihen määrään rakkaudella, ettette enää pelkäisi kärsimyksiä ja kuolemaa, vaan ottaisitte ne vastaan vakavina sisaruksina, jos ne teidän luoksenne saapuisivat. Tämän kaiken haluaisin esittää, en hymneissä ja korkeissa lauluissa, vaan koruttomasti, todenmukaisesti ja asiallisesti, kertoa kuten kotiin palaava matkalainen kertoo toverilleen kokemuksiaan.
Tahtoisin, — haluaisin — toivoisin —, sehän tuntuu todellakin koomilliselta. Yhä odotan sitä päivää, jolloin tästä paljaasta tahtomisesta sukeutuisi suunnitelma ja kehys. Mutta olinhan ainakin kokoillut paljo aineksia. En ainoastaan päähän, vaan myöskin pieniin kapeisiin kirjasiin, jommoisen aina pidin matkoillani taskussani ja joista aina yksi joka toinen viikko täyttyi. Sinne olin vaillinaisina ja lyhyinä lauselmina kirjoittanut muistiin kaikki, mitä mielestäni oli näkyvää maailmassa, ilman mitään lisämietelmiä ja yhteyttä. Se oli ikäänkuin taiteilijan skitsikirja, jossa oli lyhyin piirtein kuvattuna paljaita tosi-olioita: Kuvia kaduilta ja maanteiltä, varjokuvia vuorilta ja kaupungeista, talonpoikien, käsityöläisten, torimuijien jutelmia, ilman ennussääntöjä, havaintoja valosta, tulesta, sateesta, kivistä, kasveista, eläimistä, linnunlennosta, aaltojen muodostumisesta, meren värivivahduksista ja pilvien muodoista. Joskus olin myös muodostanut niistä lyhyitä kertomuksia ja julaissut ne luonnon- ja matkatutkielmina, ollenkaan kuitenkaan niissä inhimillisyyden asiaan tähtäämättä. Ilman inhimillisyyden täytettäkin oli minua huvittanut jonkun puun tahi eläimen elämä tahi jonkun pilven juoksu.
Usein olin jo tullut ajatelleeksi, ettei suuremmalla runoteoksella, jossa ei yleensä esiinny yhtään ihmistä, voi olla mitään todellista arvoa, mutta vuosikausia haudoskelin kuitenkin tätä ihannettani sydämessä hämärä toivo siitä, että kenties kuitenkin mahtava inspiratsioni kerran voittaisi mahdottomuudetkin. Nyt ymmärsin lopullisesti, että minun on kansoitettava kauniit maisemani, ja ettei ihmisiä voisi kuvata niin luonnollisesti ja totuudenmukaisesti kuin pitäisi. Äärettömän paljo aukeni silloin minulle parannettavaa, ja sitä työtä teen vieläkin. Siihen saakka olivat ihmiset olleet minulle kokonaisuudessaan vieraita. Viimeksi olen oppinut, kuinka hyödyllistä on tutkia ja oppia tuntemaan yksityis-olioita abstraktisen inhimillisyysaatteen asemasta, ja muistini sekä muistikirjani täyttyivät aivan uusilla kuvilla.
Näiden tutkimusten alku oli aika ilahduttava. Jätin lapsellisen välinpitämättömyyteni ja miellyin moneen ihmiseen. Huomasin, kuinka monta itsestään selvää asiaa oli minulle jäänyt vieraaksi, ja näin myöskin, miten olin saanut auki ja teroittanut silmäni vaeltaessani ja nähdessäni maailmaa. Koska aina olin tuntenut erityistä rakkautta lapsia kohtaan, seurustelin niiden kanssa niin usein ja niin paljo kuin mahdollista.
Pilvien ja aaltojen tarkasteleminen oli kuitenkin ollut hauskempaa kuin ihmisten. Hämmästyksellä huomasin, että ihmisen erottaa muusta luonnosta erittäinkin jonkunmoinen häntä ympäröivä ja suojaava valheaitaus. Lyhyessä ajassa saatoin huomata kaikissa tuttavissani saman ilmiön — mikä johtui siitä, että heidän oli pakko esiintyä selväperiaatteisina henkilöinä, vaikka kukaan ei kuitenkaan tuntenut heidän sisintä olemustaan. Omituisin tuntein huomasin itsessäni samaa, ja koetin nyt tunkea henkilöiden ytimeen. Useimmille oli tämä aitaus hyvin tärkeä. Lapsissakin jo saattoi sen huomata kaikkialla, ja lapset myöskin alati, tietäen tai tietämättään, mieluummin näyttelivät jotakin osaa kuin esiintyivät avoimesti ja peittelemättä vaistojensa mukaan.
Muutaman ajan kuluttua olin huomaavinani, etten tehnyt enää mitään edistysaskeleita ja että vaan sotkeuduin harhaan johtaviin yksityisseikkoihin. Aluksi koetin hakea vikaa itsestäni, mutta en voinut pianaikaa enää salata itseltäni sitä, että olin pettynyt ja etten löytänyt ympäristöstäni niitä ihmisiä, joita hain. En tarvinnut erikoismerkillisyyksiä, vaan tyyppejä. Sellaisia ei ollut akateemikkojen piirissä eikä seuraelämä-ihmisten joukossa löydettävissä. Kaiholla muistelin Italiaa ja kaiholla käsityöläispoikia, matkatovereitani ja ystäviäni monella pitkällä jalkamatkalla. Heidän kanssaan olin hyvin tottunut seurustelemaan ja löysin heissä monta kunnon nuorukaista.
Oli turhaa ruveta pitämään kestikievaria kotimaan lentävien lintujen vuoksi. Maankuleksijajoukot eivät minulle kelvanneet. Olin taas jonkun aikaa neuvotonna, seurustelin lasten kanssa ja kirjoitin tutkimuksiani kapakoissa, joista ei luonnollisesti ollut mitään saatavana. Tuli pari surullista viikkoa, jolloin taas olin epätoivoissani, pidin halujani ja toivomuksiani naurettavan liioiteltuina, kuljeskelin paljo ulkona ja vietin jälleen puolet yöt viinin vierellä.