"Täältä Koblenziin, ja sittemmin aina Geneveen saakka. Se ei ollut muutoin minun huonointa aikaani."
"Ja putkassakin olette kentiesi pari kertaa ollut?"
"Kerran, Durlachissa."
"Kertokaapa, kuulkaa, minulle siitä joskus! Tapaamme toisemme jossain ja juomme lasin terveydeksemme?"
"Sitä en mielelläni, herrani tee. Mutta jos Teillä sopii joskus vapaailtana tulla luokseni ja kysyä: mitä kuuluu? miten jaksatte? niin silloin saamme nähdä. Ellette vaan mieli tehdä koiruuksia kanssani."
Muutama päivä sen jälkeen oli Elisabethilla vapaa vastaanottoilta, mutta minä jäin kadulle miettimään, menisinkö sen sijaan puuseppääni tervehtimään. Niinpä käännyinkin ympäri, jätin kylänuttuni kotia ja menin puusepän luo. Työhuone oli jo aivan pimeä ja suljettu, kompuroitsin pimeän etehisen ja ahtaan pihan kautta takarakennukseen ja kiipeilemällä siellä portaita ylös toisia alas löysin vihdoin oven, jossa oli mestarimme nimikilpi. Astuttuani sisään tulin pieneen kyökkiin, jossa laiha vaimo laittoi illallista ja samalla piti silmällä kolmea lasta, jotka tuossa ahtaassa huoneessa asianmukaisesti elämöivät. Ujostellen vei vaimo minut viereiseen tupaan, jossa itse puuseppä istui ikkunan ääressä sanomalehteä lukien. Aluksi näytti hän melkoisen kärtyisältä pitäen minua tunkeilevaisena liiketuttavana, mutta tunsi minut sitten ja ojensi kätensä.
Kun hän oli yllätyksissään ja hämillään, käännyin lapsia puhuttelemaan; he pakenivat minua kyökkiin ja minä perässä. Nähdessäni siellä talonemännän keittävän riisiryyniruokaa, heräsivät kyökkimuistoni italialaisen suojelushengettäreni ajoilta eloon ja minä otin osaa riisin valmistamiseen. Meillä keitetään maukas riisi tunnottomasti useinkin jonkunmoiseksi liisteriksi, joka ei maistu miltään ja on vastenmielisen limaista syödäkin. Nytkin oli onnettomuus alussaan ja hädin tuskin sain ruoan pelastetuksi temmattuani käteeni ruukun ja vaahtokauhan ja ruveten kiireimmiten itse kokiksi. Rouva taipui kohtaloonsa ja näytti hämmästyneeltä, riisi onnistui välttävästi, se kannettiin pöytään, lamppu sytytettiin ja minäkin sain lautaseni.
Puusepän vaimo sotki minut tänä iltana niin perinpohjin kyökkikysymyksistä keskustelemaan, ettei hänen miehelleen jäänyt suunvuoroa ollenkaan, joten hänen vaellusseikkailunsa täytyi siirtää toiseen kertaan. Muutoin saivat nämä ihmiset pian selville, että olin talonpojan poika ja köyhän kansan lapsi, herra ainoastaan päältäpäin, ja niin tuli meistä jo ensi iltana avomieliset ystävät. Sillä samoinkuin he minussa näkivät vertaisensa, samoin heräsi minussakin köyhän koti-ikävä nähdessäni heidän köyhän taloutensa. Heillä ei ollut aikaa hienostella, pöyhkeillä eikä olla narrimaisia, katkera, köyhä elämä oli heille raskas ilman tuota sivistyksen ja korkeampien pyrkimyksien valhepeitettä, ja liian hyvä, tarvitsematta sitä puheilla parannella.
Yhä useammin saavuin heidän luokseen ja unohdin siellä en ainoastaan tuon kömpelön seuraelämäromun vaan vieläpä surullisuuteni ja hätäni. Olin löytävinäni sieltä hiukan lapsuutta itseäni varten säilyneenä ja olin jatkavinani täällä sitä elämää, jonka luostariveljet aikoinaan olivat keskeyttäneet lähettäessään minut kouluun.
Repaleista ja keltaista vanhanaikaista karttaa tarkastellen seurailimme me puusepän kanssa meidän molempien matkoja, iloitsimme jokaisesta torista tahi kadusta, jonka molemmat tunsimme, laskettelimme silloin tällöin oikean kisällivitsinkin ja jopa lauloimmekin useampia noita ikuisesti nuoria Straubingin lauluja. Puhelimme käsityöläisen huolista, taloudesta, lapsista, kaupungin asioista, ja pian kävi niin, että saimme vaihtaa osia ja minusta tuli kiitollinen kuulija, hänestä antaja sekä opettaja. Tunsin syvään hengähtäen, että nyt oli todellisuus ympärilläni salonkien solinan sijasta.