Hänen lapsistaan veti viisivuotias tyttö huomiota puoleensa omituisella hellällä erityisyydellään. Hänen nimensä oli Agnes, vaikka häntä sanottiin Agi'ksi, vaaleaverinen, kalpea, pehmeäjäseninen, silmät arat ja suuret ja olennossa lauhkea arkuus. Eräänä sunnuntaina mennessäni heitä noutamaan kävelymatkalle oli Agi kipeä. Äiti jäi hänen luokseen, me muut vaelsimme hitaasti kaupungista pois. Pyhän Margaretan taakse istuimme penkille, lapset juoksentelivat ympäriinsä poimien kiviä, kukkia ja käpyjä, ja me miehet katselimme kesäisiä niittyjä, Binningenin hautuumaata ja kaunista, sinertävää Juran vuorijonoa. Puuseppä oli väsynyt, alakuloinen ja hiljaa sekä näytti surulliselta.
"Mikä Teitä vaivaa, mestari?" kysyin minä, kun lapset olivat siirtyneet kylliksi kauas. Hän katsahti minuun hajamielisenä ja suruissaan.
"Ettekö sitten sitä huomaa?" alkoi hän puhua. "Agi kuolee minulta pois. Olen sen tiennyt jo aikoja sitten ja olen ihmetellyt vaan, että hän on niinkin vanhaksi päässyt, sillä hänellähän on ollut kuolema aina silmissään. Nyt meidän täytyy uskoa se."
Koetin häntä lohduttaa, mutta pian lakkasin siitä itsestäni.
"Nähkääs", nauroi hän surullisesti, "ette itsekään usko, että hän pääsee terveenä taudistaan. En ole mikään jumalinen, tietäkääs, käyn kirkossa ainoastaan joka riemuvuosi, ja silloinkin vaan kerran, mutta sen tunnen hyvin hyvästi, että herrajumalalla on nyt minulle sananen sanottavana. Lapsihan hän vaan on, eikä ole ollut terve koskaan, mutta jumala sen tietää että hän oli minulle rakkaampi kuin kaikki muut yhteensä."
Ilakoiden ja tehden tuhansia pieniä kysymyksiä juoksivat lapset saapuville, ympäröivät minut, kyselivät kukkien ja ruohojen nimiä ja tahtoivat lopuksi, että juttelisin heille satuja. Silloin kerroin heille kukista, puista ja pensaista, että niilläkin on jokaisella kuten lapsillakin sielu ja oma enkelinsä. Isä kuunteli myöskin, naurahteli ja lisäsi joukkoon hiljaisen hyväksymisensä. Näimme vuorien sinertyvän yhä enemmän, kuulimme iltakellojen soivan ja menimme kotia. Illan punertava rusko kultaili niityt, kaukaiset temppelien tornit kohosivat siroina taivaalle illan väräjävässä ilmassa, kesän taivaan sini kutoutui kauniiksi vihertäviksi ja kullahtaviksi vivahduksiksi, puut loivat yhä pitemmän varjon. Pienokaiset olivat väsyneet ja vaienneet. He ajattelivat valmujen, neilikoiden ja kissankellojen enkeleitä, sillävälin kuin me vanhat muistelimme pikku Agia, jonka sielu oli jo valmis siipiä kantamaan ja jättämään meidät, pienen aran joukon.
Pari ensimäistä viikkoa kävi kaikki hyvin. Tyttö näytti paranevan, saattoi jättää vuoteensa tuntikausiksi ja näytti maatessaan viileillä patjoillaan tyytyväisemmältä kuin koskaan ennen. Sitten tuli pari kuumeista yötä, ja nyt näimme, paljo siitä enää puhumatta, että lapsi olisi vieraanamme ainoastaan muutamia viikkoja tahi päiviä. Ainoastaan harvoin puhui hänen isänsä siitä. Se tapahtui työhuoneessa. Näin hänen haeskelevan lantavarastostaan ja tiesin itsestään, että hän teki sen sopivia lapsen ruumisarkun lautoja löytääkseen.
"Pianhan se kuitenkin tapahtuu", sanoi hän, "ja senvuoksi teenkin mieluimmin tämän työn vapaailtana yksinäni."
Istuin toisella höyläpenkillä, kun hän teki työtään toisen ääressä. Höylättyään laudat sileiksi näytti hän niitä minulle jonkunmoisella ylpeydellä. Kaunista, hyvin kasvanutta, virheetöntä kuusilautaa.
"En lyö arkkuun yhtään naulaa, vaan sovittelen osat sievästi toisiinsa, niin että siitä syntyy hyvä ja kestävä kapine. Mutta tälle päivälle on tässä kylliksi, menkäämme vaimoni luo."