Kuumat, ihmeelliset sydänkesäpäivät kuluivat, ja joka päivä istuin tunnin tai pari pienen Agin luona, kerroin hänelle kauniista niityistä ja metsistä, pidin leveässä kädessäni hänen keveätä, ohkaista lapsenkättänsä ja nautin koko sielustani siitä rakastettavasta, kirkastavasta sulosta, joka ympäröitsi lasta hänen viime hetkiinsä saakka.

Tuskaisina ja surullisina seisoimme vihdoin vuoteen vieressä, katsoen, miten tuo laiha, pieni ruumis vielä kerran kokosi voimansa taistellakseen väkevän kuoleman kanssa, joka voitti hänet pian ja helposti. Äiti oli vaiti ja hillitsi surunsa; isä heittäysi vuoteen yli ja jätti lemmikillensä hyvästit satakin kertaa, silitti hänen vaaleita hiuksiaan ja hyväili kuollutta mielikkiään.

Tuli sitten lyhyt, yksinkertainen hautajaisjuhla, ja ne ikävät illat, jolloin lapset itkivät vuoteissaan toistensa vieressä. Tulivat kauniit matkat hautuumaalle, jossa istutimme kukkia vastapeitetylle haudalle ja keskustelematta toistemme kanssa istuimme penkillä viileiden istutusten varjossa, muistelimme pientä Agia, ja katselimme eri aatoksin muutoin kuin tavallisesti sitä maata, jossa lemmikkimme lepäsi, puita ja ruohoa, jotka hänen päällään kasvoivat sekä lintuja, jotka häiritsemättä ja iloisesti leikkiäan löivät keskellä hautuumaan syvää rauhaa.

Siinä ohessa kuluivat ankarat työpäivät entiseen tapaansa, lapset leikkivät ja lauloivat taas, nauroivat sekä halusivat kuulla satuja, ja kaikki totuimme huomaamattamme siihen, ettemme saisi Agia koskaan enää nähdä, vaan että tiesimme hänen sijastaan taivaassa olevan pienen, kauniin enkelin.

Tällävälin en ollut käynyt professorin kodissa enää ollenkaan ja Elisabethinkin ainoastaan muutamia kertoja, ja silloin olin ollut kuunnellessani keskustelun loppumatonta virtaa omituisen neuvottomalla ja ahdistuneella mielellä. Nyt menin jälleen tapaamaan molempia, mutta ovet olivatkin suljetut, sillä herrasväet olivat muuttaneet aikoja sitten maalle. Nyt vasta huomasin hämmästyksellä, että olin kokonaan unohtanut kuuman vuodenajan ja kesäluvan pidon ystävyyteni vuoksi puusepän perheen kanssa ja lapsen sairauden vuoksi. Ennen olisi minulle ollut mahdotonta jäädä kaupunkiin heinäkuuksi ja elokuuksi.

Heitin hetkiseksi jäähyväiset ja lähdin jalkamatkalle Schwarzwaldin vuoristoon, Bergstrassen ja Odenwaldin kautta. Harvinaisen hauskaa oli minusta matkalta lähettää puusepän lapsille maisemakortteja kauniista seuduista ja kaikkialla huvittaa itseäni sillä ajatuksella, että näistä kaikista sittemmin kertoileisin lapsille ja heidän isälleen.

Frankfurtissa päätin vielä matkustaa pari päivää. Aschaffenburgissa, Nürnbergissä, Münchenissä ja Ulmissa nautin uudella halulla vanhoista taideluomista ja lopuksi pysähdyin aivan tyynesti Zürichiin. Kaikkina vuosina olin siihen saakka kiertänyt tuota kaupunkia kuin hautaa, nyt kuljeksin pitkin noita tuttuja katuja, kävin vanhoissa kapakoissa ja puistoissa sekä saatoin muistella vanhoja asioita aivan ilman tuskaa. Taiteilijatar Aglietti oli mennyt naimisiin ja sain tietää hänen osoitteensa. Illalla menin sinne, luin ovesta hänen miehensä nimen, katsoin ylös ikkunoihin, empien, astuisinko sisään. Vanhat ajat muistuivat elävästi mieleeni ja nuoruuteni rakkaus alkoi herätä hiljaisella tuskalla unestaan. Käännyin ympäri turmelematta kauniin italiattaren kuvaa sydämessäni millään hyödyttömällä jälleen näkemisellä. Jatkaen kulkuani kävin siinä rantapuistossa, jossa taiteilijat viettivät kesäyön juhlaansa, katselin sitä pientä taloa, jonka ullakkokamarissa olin asunut kolme lyhyttä hauskaa vuotta, ja keskellä näitä vanhoja muistoja kohosi huomaamattani Elisabethin nimi huulilleni. Uusi rakkaus oli kuitenkin vanhempaa sisartansa voimakkaampi. Se oli myös hiljaisempi, vaatimattomampi ja kiitollisempi.

Säilyttääkseni hyvän tuuleni otin venheen ja sousin mukavasti verkalleen lämpimälle valoisalle järvelle. Ilta oli tulossa ja taivaalla oli ainoastaan yksi kaunis lumivalkoinen pilvi. Katselin sitä koko ajan ja nyökäytin sille päätäni muistellen lapsuuteni pilvirakkautta, Elisabethia sekä myös tuota Segantinin maalattua pilveä, jonka edessä olin nähnyt kerran Elisabethin niin ihanana ja hartaana seisovan. En ollut koskaan tuntenut niin ihanaa ja puhdistavaa rakkautta kuin nyt muistellessa tuota lempeä, jota ei sana eikä epäpuhdas himo ollut samentanut, kuin myös katsellessani tuota pilveä rauhallisena ja kiitollisena kaikesta elämäni ajalla kokemastani hyvyydestä, ja tuntien rinnassani vaan poikuuteni ajan vanhaa kaipuuta, sekin kypsyneempänä ja hiljaisempana, entisten ristiriitojen ja intohimojen sijaan.

Vanhastaan olin tottunut hyräilemään tahi laulamaan airojen rauhalliseen tahtiin. Nytkin lauloin jotakin hiljaa itsekseni ja huomasin vasta laulaessani, että sanat muodostivatkin säkeitä. Ne tarttuivat muistiini ja kirjoitin ne kotona talteen, muistoksi ihanasta illasta Zürichin järvellä.

Sinitaivahan valkopilvi
Ikiteitänsä kiiruhtaa,
Sinusta puhtautensa,
Elisabeth, kertoaa.