Sato oli tavallinen. Rypäleitä tuli huononpuoleisesti, ja tuskin kylliksi luumujakaan, mutta sitrooneja sensijaan runsaasti, vaikka ne täytyi myödä liian halvasta. Spellossa on tapahtunut kamala onnettomuus. Eräs nuorukainen on lyönyt veljensä kuoliaaksi peltoharavalla, ei tiedetä, miksi, mutta luultavasti on hän ollut vainajalle mustasukkainen, vaikka tämä olikin hänen veljensä.
* * * * *
Paha kyllä en voinut noudattaa tätä imartelevaa kutsua. Lähetin onnentoivotukseni ja mainitsin mahdollisesti saapuvani sinne aikaisin keväällä. Sitten menin puuseppämestaria tervehtimään ottaen mukaan kirjeen ja lapsille muutamia Nürnbergistä tuomiani lahjoja.
Siellä oli tapahtunut odottamattoman suuria muutoksia. Ikkunan luona, syrjään pöydästä, kyyrötti tuolissaan romuluinen, vino raajarikko, jonka tuolissa oli edessä pöytälauta kuin lapsilla. Vieras oli talonrouvan veli Boppi, köyhä, puoleksi halvattu raajarikko, jolla äsken kuolleen vanhan äitinsä jälkeen ei ollut paikkaa mihin päänsä kallistaisi. Vastenmielisesti oli puuseppä vihdoin ottanut hänet luokseen ja tuon sairaan kykyrän ainainen läsnäolo oli kuin painajainen koko perheelle. Häneen ei oltu vielä totuttu; lapset pelkäsivät häntä, äiti sääli häntä, oli hämillään ja huolissaan, isä huonolla tuulella.
Rumien kyttyräisten olkapäiden välissä oli Boppilla suuri, voimakaspiirteinen pää, otsa oli leveä, nenä paksu ja suu kaunis, kärsivän näköinen, silmät olivat kirkkaat ja katse rauhallinen, hiukan arka, ja omituisen pienet ja kauniit kädet olivat hänellä aina, rauhallisina, valkoisina, rintalaudan päällä. Minuakin ujostutti ja pahoitti kurjan kuokkavieraan kohtalo, ja samalla oli tuskallista kuulla puusepän kertovan hänen lyhyttä elämäkertaansa, tämän itsensä siinä vierellä istuessa ja käsiinsä katsellessa, ilman että kukaan häntä puhutteli. Hän oli kykyrä syntymästään, mutta oli kuitenkin käynyt läpi kansakoulun ja saattoi vuosikausia ansaita olkia letittämällä aina jotakin, kunnes vaikeat jäsenkolotuskohtaukset osittain lamauttivat hänen ruumiinsa. Vuosikausia oli hän nyt joko maannut vuoteessa tahi istunut omituisessa tuolissaan patjojen väliin ahdettuna. Rouva tiesi kertoa hänen vuosia sitten laulaneen itsekseen paljo ja kauniisti, mutta nyt hän ei ollut kuullut sitä pitkään aikaan eikä sairas ollut heillä laulanut ollenkaan. Ja koko ajan, kun tätä kaikkea kerrottiin, istui hän hiljaa itsekseen katsellen eteensä. En voinut sitä katsoa, jonka vuoksi menin, enkä seuraavina päivinä käynyt talossa.
Koko ikäni olin ollut vankka ja terve, en ollut koskaan ollut arveluttavammin sairaana, ja olin aina kohdellut säälillä, kentiesi myös hiukan halveksien, kärsiviä, erittäinkin raajarikkoisia; en ollut ollenkaan tyytyväinen, että iloinen mukava elämäni käsityöläisen perheessä tuli häirityksi tämän lamauttavan, onnettoman olennon olemassaolon kautta. Sen vuoksi siirsin toisen käyntini heillä päivästä päivään ja mietin turhaan, miten voisin saada halvatun Boppin pois vastuksena olosta. Täytyi olla jotenkin mahdollista saada hänet halvasta maksusta johonkin sairaalaan tahi hyväntekeväisyyslaitokseen. Usein teki mieleni mennä puuseppää tapaamaan neuvotellakseni asiasta hänen kanssaan, mutta kuitenkin arastelin ruveta puhumaan siitä ilman muuta, ja sairaan kohtaaminen minua aina lapsellisesti peloitti. Minusta oli vastenmielistä aina häntä nähdä ja antaa hänelle kättä.
Niin annoin yhden sunnuntain mennä. Toisena olin juuri aikeessa lähteä aamujunalla Juravuorille, kun kuitenkin häpesin heikkouttani, jäin kotia ja menin syötyäni puusepän luo.
Vastenmielisesti ojensin Boppille käteni. Puuseppä oli huonolla tuulella ja ehdotti, että menisimme kävelemään; hän oli, kuten hän minulle lausui, kyllästynyt tähän ijankaikkiseen kurjuuteen, ja iloitsin siitä, sillä tiesin hänen taipuvan tuumiini. Rouva tahtoi jäädä kotiin, mutta raajarikko pyysi häntä silloin menemään mukaan, koska hän aivan hyvin saattoi jäädä kotia. Hänet sai huoleti sulkea sisään ja jättää yksin, kunhan annettiin hänelle vaan joku kirja sekä lasi vettä.
Ja me, jotka kaikki kuitenkin pidimme itseämme siedettävinä ja hyväsydämisinä ihmisinä, saatoimme sulkea hänet sisään ja mennä kävelemään! Ja me olimme tyytyväisiä, leikimme lasten kanssa, iloitsimme kauniista kultaisesta syysauringonpaisteesta, eikä kukaan hävennyt eikä kenenkään sydän soimannut, vaikka olimme jättäneet tuon ramman yksinään kotiini Ei, päinvastoin olimme iloissamme siitä, että olimme päässeet hetkiseksi hänestä erilleen, hengitimme keventyneinä kirkasta, kesälämmintä ilmaa ja olimme kuin hyväkin kiitollinen ja kunnollinen perhe, joka ymmärtää nauttia jumalan sunnuntaista ymmärtäväisesti ja kiitollisella mielellä.
Istuttuamme juomaan lasin viiniä muutamassa puistossa, sattui isä haastelemaan Boppista. Hän valitti liikavieraansa tähden, huokasi taloutensa ahtautta ja kalleutta ja lopetti puheensa nauraen seuraavalla huomautuksella: "Täällä ulkonahan tuota voi vielä hetkisen viettää tyytyväisenä, kun hän ei ole häiritsemässä."