Kuunnellessani näitä ajattelemattomia sanoja näin yhtäkkiä ramparaukan edessäni, rukoilevana, kärsivänä, hänet, jota emme rakastaneet, josta me toivoimme pääsevämme ja joka nyt istui yksinään ja hyljättynä, surullisena hämärtävässä huoneessa. Huomasin, että pian tulisi pimeä ja ettei hän pystyisi saamaan valkeaa eikä siirtymään ikkunaa lähemmäksi. Hänen täytyisi siis panna kirja pois ja istua yksinään puolihämärässä, ilman ketään, jonka kanssa hän puhelisi, ilman mitään ajanvietettä, sillä aikaa kuin me joimme täällä viiniä, nauroimme ja huvittelimme. Muistin, kuinka olin Assisissa kertonut pyhästä Fransiskuksesta ja kehunut, kuinka hän oli opettanut minut rakastamaan kaikkia ihmisiä. Mitävarten olin tutkinut pyhimyksen elämää ja oppinut ulkoa hänen ihanan rakkaudenlaulunsa sekä hakenut hänen jälkiään Umbrian vuorilla, jos nyt tuo kurja ja avuton ihmisraukka sai tuolla sillänsä maata ja kärsiä, vaikka minä siitä tiesin ja olin tilaisuudessa häntä lohduttamaan.
Mahtava näkymätön voima laski kätensä sydämelleni, painoi sen maahan ja täytti sen niin häpeällä ja tuskalla, että vapisin ja antauduin. Tiesin että jumalalla oli minulle sananen sanottavana.
"Sinä runoilija!" sanoi hän, "sinä Umbrialaisen profeetan poika, joka haluat opettaa ihmisille rakkautta ja tehdä heidät onnellisiksi! Sinä uneksija, joka tahdoit kuulla ääneni tulessa ja vesissä."
"Sinä rakastat perhettä", sanoi hän, "joka on sinulle ystävällinen, jonka keskuudessa vietät mieluisia hetkiä! Ja samana päivänä kun minä kunnioitan tätä perhettä saapumalla sen luo, juokset sinä pois ja mielit karkoittaa minut sieltä! Sinä pyhimys! Sinä profeetta! Sinä runoilija!"
Minusta tuntui aivan samalta, ikäänkuin olisi minut asetettu puhtaan, himmenemättömän peilin eteen ja ikäänkuin näkisin peilistä valhettelijan, suunsoittajan, pelkurin ja sanansa syöjän. Se koskee, se on katkeraa, kiduttavaa ja kauheaa; mutta se, mikä tänä hetkenä minussa musertui, kärsi tuskaa ja haavoittuneena vastusteli, se olikin särkymään ja katoamaan omiaan.
Suoraan ja kiiruusti heitin hyvästit, jätin viinin lasiin juomatta ja murretun leivän pöydälle syömättä ja menin kaupunkiin takaisin. Kiihdyksissäni kuvittelin aivan sietämättömällä kauhulla, että oli tapahtunut joku onnettomuus. Saattoi tuli päästä irti, avuton Boppi oli kentiesi pudonnut tuolistaan ja makasi lattialla tuskissaan tahi kuolleena. Näin hänen siinä makaavan, luulin seisovani vieressä ja ramman hiljaista nuhdetta täynnä olevan katseen suunnattuna minuun.
Hengästyneenä saavuin kaupunkiin ja puusepän asunnolle, ryntäsin portaita ylös ja vasta ovella huomasin, että se oli lukossa ja ettei minulla ollut avainta. Mutta pelkoni katosi kuitenkin heti. Sillä ennenkuin olin päässyt edes kyökin ovellekaan, kuulin sisältä laulua. Se oli omituinen silmänräpäys. Sydän tykyttäen ja kokonaan hengästyneenä seisoin portaan pimeällä lattialla ja kuuntelin sisään suljetun ramman yksinäistä laulua, samalla tullen vähitellen jälleen rauhalliseksi. Hän lauloi hiljaa, pehmeästi ja hiukan valittaen erästä kansanomaista lemmenlaulua, "valko- ja punakukista". Tiesin, ettei hän ollut laulanut pitkään aikaan ollenkaan, ja sydäntäni liikutti kuullessani, miten hän käytti hiljaista hetkeä ollakseen iloinen omalla tavallaan.
Niinhän se on: elämä irroittaa mielellään vakavien tapahtumien ja syvien tunnekuohujen joukkoon hiukan naurettavaakin. Niinpä minäkin huomasin heti, mihin naurettavaan ja ujostuttavaan asemaan olin joutunut. Äkillisen pelon valtaamana olin yhdessä hetkessä kiitänyt pitkät matkat jäädäkseni nyt ilman avainta kyökinoven eteen. Joko oli minun lähteminen tieheni tahi huutaminen rammalle hyvät tarkoitukseni kahden lukitun oven läpi. Seisoin portailla mielessäni hyvä päätökseni lohduttaa raukkaa, olla osaaottavainen ja tehdä hänen hetkensä hupaisemmiksi, mutta hän istui siellä sisällä mitään aavistamatta, lauloi ja olisi epäilemättä vaan säikähtänyt, jos olisin koettanut herättää huomiota huutamalla ja kolkuttamalla.
En voinut tehdä muuta kuin poistua jälleen. Hetkisen kuljeksin pitkin sunnuntai-vilkkaita katuja, jonka jälkeen perhe oli jo palannut kotia. Nyt ei minun tarvinnut voittaa itseäni ojentaissani Boppille käteni. Istahdin hänen viereensä, rupesin keskustelemaan ja kysyin, mitä hän oli lukenut. Tarjosin hänelle kirjoja luettavaksi ja hän oli siitä kiitollinen. Suosittaessani hänelle Jeremias Gotthelfiä, huomasinkin ramman tuntevan melkein kaikki hänen kirjansa. Gottfried Keller oli hänelle kuitenkin outo, ja minä lupasin lainata hänelle Kellerin teokset.
Tuodessani seuraavana päivänä kirjat sain tilaisuuden olla hänen kanssaan kahdenkesken, kun rouva juuri tahtoi mennä ulos ja mies oli työssään. Silloin tunnustin hänelle, kuinka suuresti häpesin, että olin jättänyt hänet eilen yksin, ja että olisin iloinen saadessani usein olla hänen luonaan ja tulla hänen ystäväkseen.