Pieni kykyrä käänsi hiukan suurta päätänsä puoleeni, katsahti minuun ja sanoi: "Kiitos". Siinä kaikki. Mutta tuo pään kääntäminen oli tuottanut hänelle vaivaa ja oli samanarvoinen kuin jonkun terveen kymmenen syleilyä, ja hänen katseensa oli niin kirkas ja lapsellisen puhdas, että veri kohosi häpeästä poskilleni.

Vielä oli vaikein edessä, puhuminen puusepän kanssa. Minusta näytti sopivimmalta suoraan kertoa hänelle eilinen tuskani ja häpeäni. Ikävä kyllä ei hän minua ymmärtänyt, mutta salli kyllä kanssansa neuvotella. Hän otti pitääkseen sairasta yhteisenä vieraana kanssani, niin että otimme yhteisesti osaa kustannuksiin, ja minä sain vallan tulla ja mennä Boppin luo mieleni mukaan ja pitää häntä omana veljenäni.

Syksy oli silloin tavattoman pitkä, kaunis ja lämmin. Ensimäinen, mitä Boppin hyväksi tein, oli se, että hankin hänelle kuljetettavan tuolin ja vein hänet päivittäin lasten kanssa ulos vapaaseen ilmaan.

VIII.

Minun kohtaloni oli aina ollut sellainen, että sain elämältä ja ystäviltäni enemmän kuin saatoin heille antaa takaisin. Se oli tuloksena seurustelustani Rikhardin, Elisabethin, rouva Nardinin ja puusepän kanssa, ja nyt sain vihdoin kokea sen, että minusta tuli täytenä miehenä jo kylläkin riittävän itsekunnioituksen ja omanarvontunnon ohessa muutaman kurjan ramman hämmästynyt ja kiitollinen oppilas. Jos joskus kävisi niin, että saisin aikoja sitten aletun runoteokseni valmiiksi ja julaistuksi, niin vähä on siinä sitä hyvää, jota en olisi Boppilta oppinut. Hyvä, iloinen aika alkoi, josta minulla aina on runsaasti nauttimista. Minun suotiin katsoa syvään, kirkkaaseen ja kauniiseen ihmissieluun, jonka pinnalla sairaus, yksinäisyys, köyhyys ja pahoinpitely olivat kyenneet vain pienenä vihurina karehtimaan.

Kaikki ne pienet paheet, joilla katkeroitamme ja turmelemme itseltämme tämän kauniin, lyhyen elämän, viha, kärsimättömyys, epäluulo, valhe — kaikki nämä inhoittavat mätähaavat, jotka rumentavat meitä, oli pitkä, perinpohjainen, tuskallinen kärsimys juuriaan myöten hävittänyt tästä ihmisestä. Hän ei ollut mikään viisas eikä mikään enkeli, mutta hän oli hyvin ymmärtäväinen ja harras ihminen, joka oli oppinut suurissa ja kauheissa tuskissaan ja puutteissaan häpeämättä tunnustamaan heikkoutensa ja heittäytymään jumalan huomaan.

Kerran kysyin häneltä, miten hän saattoi kestää aina voimattoman ruumiinsa tuskat.

"Se on hyvin yksinkertaista", vastasi hän ystävällisesti. "Sairauden ja minun välillä on ijankaikkinen sota. Milloin voitan minä, milloin hän jonkun taistelun, taas taistelemme edelleen, väliin olemme molemmat hiljaa, teemme aselevon, vakoilemme ja vaanimme toisiamme, kunnes toinen taas rupeaa liian röyhkeäksi ja sota syttyy uudelleen."

Siihen saakka olin aina luullut olevani tarkkasilmäinen, hyvä huomioiden tekijä. Mutta siinäkin taidossa tuli Boppista ihailtu opettajani. Kun häntä tavattomasti huvitti luonto ja erittäinkin eläimet, vein hänet usein eläintieteelliseen puutarhaan. Siellä vietimme hauskoja hetkiä. Lyhyen ajan kuluttua tunsi Boppi kaikki eläimet, ja kun meillä aina oli mukanamme leipää ja sokeria, tunsivat useat eläimet meidät, niin että teimme monenlaisia ystävyysliittoja. Erittäinkin pidimme tapiirista, jonka ainoa hyve on muutoin sen muulle heimolle tuntematon puhtaus. Muutoin huomasimme sen olevan itserakkaan, tyhmän, epäystävällisen, kiittämättömän ja sangen ahnaan. Toiset eläimet, erittäinkin elefantti, hirvi ja alppivuohi osoittivat aina saamastaan sokerista jonkunmoista kiitollisuutta, joko katselemalla meitä rauhallisesti tahi sallimalla meidän silittää itseään. Tapiirissa ei ollut siitä jälkeäkään. Niinpian kuin saavuimme sen luo, tuli se suoraan aitauksen eteen, söi hitaasti ja perinpohjin, mitä sille annoimme, ja meni tiehensä muitta mutkitta, nähtyään, ettei mitään enää herunut. Olimme huomaavinamme siinä lujuuden ja itsenäisen ylpeän luonteen tuntomerkit, ja kun hän aiottua osaansa ei kerjännyt eikä siitä kiittänyt, vaan otti sen armollisesti vastaan kuin itsestään selvän veron, nimitimme häntä veroherraksi. Väliin syntyi meillä pieni riita siitä, Boppi kun ei useinkaan voinut itse eläimiä syöttää, oliko tapiiri jo saanut kylläksi, vai tuliko hänen vielä saada joku palanen. Punnitsimme kysymystä sellaisella asiallisuudella ja yksityiskohtaisuudella, ikäänkuin olisi ollut esillä joku valtiollinen elinkysymys. Kerran olimme menneet jo tapiirin sivu, kun Boppi arveli, että tapiirin olisi sietänyt saada vielä pala sokeria. Niinpä palasimme sinne uudelleen, mutta sillä välin olkivuoteelleen paneutunut tapiiri räpyttelikin vaan ylpeästi silmiään eikä saapunutkaan aitaukselle. "Suokaa kaikinmokomin anteeksi, hra verottaja", huusi Boppi sille, "luulimme erehtyneemme yhdestä sokeripalasta." Niin mentiin edelleen elefantin luo, joka jo kiihkeästi odottaen sinne tänne heilutteli ruumistaan ja ojensi vastaamme lämpimän liikkuvan kärsänsä. Sitä saattoi Boppi itse ruokkia, ja lapsellisella ilolla katseli hän, miten jättiläinen taivutti häneen päin notkean kärsänsä, otti leivän hänen kämmeneltään ja katseli uskollisilla, pienillä silmillään viisaasti ja hyväntahtoisesti.

Sovin erään vartijan kanssa, että Boppi sai jäädä puistoon niinäkin aikoina, jolloin minulla ei ollut aikaa olla hänen seurassaan, niin että hän silloinkin sai olla auringon paisteessa ja katsella eläimiä. Jälkeenpäin kertoi hän minulle kaikki, mitä hän oli nähnyt. Erittäinkin vaikutti häneen se kohtelias tapa, jolla leijona kohteli puolisoaan. Heti kun tämä oli pannut lepäämään, muutti hän väsymätöntä edestaaskulkuaan niin, ettei hän koskenut, ei häirinnyt puolisoaan eikä hypännyt hänen ylitsensä. Eniten huvitti Boppia kuitenkin saukko. Hän ei väsynyt katselemasta vilkkaan elukan notkeita uinti- ja voimistelutemppuja ja niistä sydämestään iloitsemasta, hän, joka itse makasi liikkumattomana tuolissaan ja vaivoin sai hiukan päänsä ja kätensä liikkumaan.