Sen syksyn ihanin päivä oli se, jolloin kerroin Boppille rakkauteni vaiheet. Olimme tulleet niin tutuiksi, etten enää saattanut salata häneltä näitäkään itsessään hyvin vähän ilahduttavia ja mainehikkaita asioita. Hän kuunteli minua vakavasti ja ystävällisesti sanomatta mitään. Sittemmin tunnusti hän haluavansa nähdä kerran Elisabethia, valkopilveäni, ja pyysi minua pitämään sen mielessäni siltä varalta, että sattuisimme Elisabethin kadulla kohtaamaan.
Kun tämä ei näyttänyt koskaan tapahtuvan ja päivät alkoivat muuttua viileiksi, menin Elisabethin luo ja pyysin häntä suomaan ramparaukalle sen ilon. Hyväntahtoisesti suostui hän toivomukseeni, ja eräänä päivänä kävin hänet noutamassa eläintarhaan, jossa Boppi tuolissaan odotti. Kun tuo kaunis, hyvinpuettu ja hieno nainen ojensi kykyrälle kätensä ja kumartui hiukan häneen päin, ja kun Boppi-raukka kohotti ilosta loistavat kasvonsa ja katsoi häneen kiitollisesti, melkeinpä sydämellisesti, niin enpä olisi voinut päättää, kumpi noista kahdesta oli sydäntäni lähinnä. Nainen lausui pari ystävällistä sanaa, kykyrä ei kääntänyt hänestä loistavaa katsettaan, ja itse seisoin vierellä, ihmetellen, nähdessäni edessäni käsikädessä kahden minulle elämässäni rakkaimman ihmisen, joita syvä juopa eroitti toisistaan. Koko päivänä ei Boppi puhunut mistään muusta kuin Elisabethista, ylisti hänen kauneuttaan, ylhäisyyttään, hänen hyvyyttään, hänen vaatteitaan, keltaisia hansikkaitaan ja vihreitä kenkiään, hänen käyntiään ja katsettaan, hänen ääntään ja kaunista hattuaan, samalla kuin minusta tuntui koomilliselta, että olin ollut todistajana, kun lemmittyni antoi almun parhaalle ystävälleni.
Sillävälin oli Boppi lukenut "Nuoren Henrikin" ja Seldwylerin, ja oli koteutunut näihin maailman ensimäisiin kirjoihin niin hyvin, että Schmoller Pankroz, Albertus Zwiehau ja rehelliset kampain tekijät olivat meidän molempien rakkaita ystäviä. Olin jonkun aikaa epätietoinen, antaisinko hänen luettavakseen joitakin C. F. Meyerin kirjoista, sillä minusta oli todennäköistä, ettei hän ymmärtäisi pitää arvossa sen liian hiotun kielen melkein latinan tapaista tarkkuutta, ja arvelutti minua myöskin avata historian kuilujen ristiriitoja hänen hiljaisen ja iloisen sydämensä samentajaksi. Sensijaan kerroin hänelle pyhästä Fransiskuksesta ja annoin hänen lukea Möriken kertomuksia. Omituiselta tuntui minusta hänen tunnustuksensa, ettei hän olisi saattanut nauttia suurimmasta osasta erästä kaunista kertomusta, ellei hän olisi saanut olla niin usein saukon altaan ääressä ja siinä antautua kaikellaisiin vesihaaveiluihin.
Hauskaa oli huomata, miten meistä vähitellen tuli sinut toistemme kanssa. En ollut koskaan hänelle esittänyt lähempää tuttavuutta, eikä hän olisi siihen suostunutkaan; aivan itsestään sattui tapahtumaan, että sinuttelimme toisiamme, ja kun sen eräänä päivänä huomasimme, naurahdimme vaan, emmekä siitä sen enempää välittäneet.
Kun alkava talvi oli tehnyt meidän ulkoilmamatkamme mahdottomiksi ja jälleen istuin illat pitkät Boppin langon luona, niin huomasin vähitellen, ettei uusi ystävyyteni ollut saavutettu sentään aivan ilman uhrauksia. Puuseppä nimittäin oli yhä huonolla tuulella, epäystävällinen ja harvapuheinen. Pitemmänpäälle ei häntä suututtanut ainoastaan tuon hyödyttömän syöjän läsnäolo, vaan vieläpä minun suhteeni häneen. Saattoi tapahtua, että juttelin kokonaisen illan ystävällisesti Boppin kanssa, kun talonisäntä itse sitävastoin istui vieressä huonontuulisena lukien sanomalehtiä. Muutoin tavallisen kärsivällisen rouvansakin kanssa hän riitautui, kun tämä tällä kerralla oli luja kannallaan eikä tahtonut ollenkaan, että Boppi vietäisiin muualle hoidettavaksi. Useita kertoja koetin lepytellä häntä ja tehdä hänelle uusia ehdotuksia, mutta hän ei huolinut mistään. Päinvastoin muuttui hän pisteliääksikin, alkoi pilkata ystävyyttäni kykyrää kohtaan ja katkeroittaa hänen elämäänsä. Tottahan olikin, että sairas ja minä, joka paljo oleskelin päivittäin hänen luonaan, olimmekin liikalaisia tuossa jo muutenkin ahtaassa kodissa, mutta minä toivoin vaan yhä, että puuseppä yhtyisi meihin ja rupeaisi rampaa rakastamaan. Vihdoin oli minun aivan mahdotonta tehdä tahi tekemättä jättää mitään, joka ei olisi joko loukannut puuseppää tahi ollut Boppille epäedullista. Koska vihaan kaikkia nopeita ja pakoittavia päätöksiä — jo Zürichissä ollessa oli Rikhard ristinyt minut Petrus Cunctatoriksi — odottelin viikkokausia ja olin alinomaa tuskassa ja pelossa, että kadottaisin jommankumman tahi mahdollisesti molempien ystävyyden.
Tämän epäselvän suhteen aina lisäytyvä vastenmielisyys ajoi minut taas useammin kapakkaan. Kun tämä ikävä juttu oli eräänä iltana taas minua erityisesti suututtanut, menin pieneen waadtlantitupaan, ja join suutuksissani useampia litroja. Ensikerran jälleen kahden vuoden perästä oli minun vaikea mennä pystössä omin jaloin kotia. Seuraavana päivänä olin kuten tavallista juopottelun jälkeen hyvin kylmäverisellä tuulella, rohkaisin itseni ja menin puusepän luo, saadakseni tuon narripelin vihdoinkin loppumaan. Ehdoitin, että hän uskoisi Boppin kokonaan minun huostaani, hän ei juuri pannut vastaankaan ja muutaman päivän ajateltuaan suostui siihen kokonaan.
Pian senjälkeen muutin kykyräraukan kanssa uuteen asuntoon. Tuntui melkein siltä, ikäänkuin olisin mennyt naimisiin, kun meidän oli nyt entisen nuoren miehen elämän sijaan kahden aloitettava oikea talous. Menihän se kuitenkin, vaikka alussa teinkin monta epäonnistunutta taloudellista koetta. Siivoamassa ja pesemässä kävi muudan palvelustyttö, ruuan kannoimme muualta, ja pian tuntui yhteiselämämme meistä molemmista lämpimältä ja hyvältä. En säikähtänyt siitä, että olin pakoitettu luopumaan huolettomista pienistä ja suurista matkoistani. Työtä tehdessäni tuntui minusta ystäväni hiljainen läsnäolo rauhoittavalta ja edulliselta. Pienet sairaalle välttämättömästi osoitettavat palvelukset kuten pukeminen ja riisuminen olivat minulle uusia ja alussa tuskin virkistäviä; mutta ystäväni oli niin kärsivällinen ja kiitollinen, että häpesin ja oikein koetin häntä huolellisesti hoitaa.
* * * * *
Professorin luona en ollut enää usein käynyt, useammin Elisabethin luona, jonka kodissa oli huolimatta kaikesta alituisesti viehätysvoimaa. Siellä istuskelin, ryypiskellen teetä tahi viiniä, kuuntelin talonemännän soittoa ja tunsin joskus tunteitteni kaihoisasti heltyvän, vaikkakin alituisella pilkanteolla Vainosinkin kaikkia wertherimäisyyksiä povessani. Nuoruuden pehmeä rakkauden itsekkäisyys oli vihdoinkin lopullisesti kadonnut rinnastani. Meidän oikea suhteemme oli hieno, avomielinen sotatila, ja harvoin tapasimme toisemme ilman ettemme olisi aina vähän kiistelleet kaikessa ystävyydessä. Tuon viisaan rouvan vilkas ja naisten tapaan hiukan erikoinen järki löysi rakastuneessa ja hieman karkeasyisessä olennossani paljo kiinnekohtia ja kun pohjaltaan kunnioitimme toisiamme, saatoimme sitä jäntevämmin joutua otteluun joistakin vähäpätöisyyksistä. Erittäin koomillista oli minun puolustaa vanhanpojan elämää — naista vastaan, jonka äskettäin olisin nainut vaikka millä ehdolla. Uskalsinpa kiusata häntä hiukan hänen miehelläänkin, joka oli kunnon mies ja ylpeä henkevästä vaimostaan.
Hiljaisuudessa kyti vanha rakkaus kytemistään, mutta nyt se ei ollut enää entinen vaativainen ilotulitus, vaan hyvä ja kestävä hiilos, joka pitää sydämen nuorena ja jonka loisteessa toivoton vanhapoika saattoi väliin talvi-iltoina lämmitellä sormiansa. Siitä alkaen kun Boppi oli kokonaan tullut ystäväkseni ja ja kun tiesin, että omistin pysyväisen, puhtaan rakkauden, saatoin vaaratta sallia lempeni elää ikäänkuin jonkunmoisena sydämessäni säilyneenä nuoruuden runollisuutena.