Muutoin opetti itse Elisabeth minua silloin tällöin tosi naisellisilla huonon tuulen kohtauksillaan kylmentämään tunteitani ja iloitsemaan sydämestäni nuoren miehen päivistäni.
Siitä alkaen kun Boppi tuli asumaan luokseni, jäivät käyntini Elisabethin luona yhä vähemmälle. Boppin kanssa lueskelin, katselin kuvia matkoiltani ja selailin päiväkirjojani, pelasin dominoa; hankimme iloksemme puudeli-koiran, katselimme ikkunasta talven tuloa ja juttelimme päivät pitkät milloin oikeita asioita milloin joutavuuksia. Sairas oli kasvattanut itselleen itsenäisen maailmankatsomuskannan, jonkunmoisen hyväntahtoisen huumorin elähdyttämän asiallisen elämänymmärryksen, josta minulla oli jokapäivä oppimista. Kun lumi alkoi tupruta taivaalta ja talvi näyttihen ikkunan läpi koko puhtaassa kauneudessaan, kuvittelimme itsellemme poikamaisella riemulla elävämme kinosten keskellä kodikkaassa pirtin lämpimässä. Ihmistuntemuksen taidon, jonka hankkimisessa olin ennen niin monet pohjat kuluttanut, opin nyt aivan siinä ohessa. Boppin sielu oli täynnä kuvia hänen aikaisimmasta ympäristöstään, jota hän hiljaisesti ja terävästi aina oli tarkastellut, ja hän saattoi kerran ruvettuaan kertoa ihmeellisen hyvin. Kykyrä-raukka ei ollut elämässään oppinut tuntemaan kuin tuskin kolme tusinaa ihmisiä eikä ollut koskaan ollut mukana suurissa ihmisvirroissa, mutta siitä huolimatta tunsi hän elämän paljoa paremmin kuin minä, oli oppinut huomaamaan pienimmätkin seikat ja löytämään joka ihmisessä uuden kokemuksen, ilon ja tiedon lähteen.
Eläinmaailmassa oli nyt kuten ennenkin meidän päähuvimme. Kun emme enää voineet käydä eläintarhassa, kerroimme ja keksimme sen eläimistä kaikellaisia satuja ja tarinoita. Useimmiten emme niitä suoraan kertoneet, vaan esitimme ne dialoogeina aivan valmistamatta. Esimerkiksi parin papukaijan rakkaudentunnustus, kohtauksia biisonin perheessä, villisikojen illanviettoja.
"Miten voitte, herra Mäyrä?"
"Kiitos kysymästä, herra Kettu, siinähän se meneskelee. Kuten muistatte kuoli rakas puolisoni ollessani vankeudessa. Hänen nimensä oli Sutihäntä, kuten minulla jo oli kunnia Teille ilmoittaa. Todellinen helmi, pyydän vakuuttaa, tod — —."
"Oh, jättäkää hyvä naapuri nuo vanhat jutut, Te olette usein, ellen väärin muista, kertonut minulle helmestänne. Herra jumala, eihän tässä maailmassa eletä kuin yksi ainoa kerta, ilonrahtuistaan ei mitenkään sovi itseltään turmella."
"Anteeksi, hra Kettu, jos olisitte tuntenut puolisoni, niin ymmärtäisitte minua paremmin."
"Niin kyllä, niin kyllä. Jassoo, vai oli hänen nimensä Sutihäntä, vai mitä? Kaunis nimi, silittävä nimi! Mutta — niin, mitä minun piti sanomanikaan — olettehan huomannut, miten tuo sietämätön varpusten tiuskutus taas on lisääntynyt? Olen tehnyt pienen suunnitelman."
"Varpusiako vastaan?"
"Juuri niin. Katsokaas, ajattelin näin: panemme hiukan leipää aitauksen eteen, ja rupeemme rauhallisesti makaillen niitä veitikoita odottamaan. Sittehän nyt piru on, ellemme nappaa siitä yhden ja toisen. Mitä arvelette?"