"Luultavasti leipää."
"Teidän otaksumisenne ovat selvyydessään suorastaan loukkaavia, hra Mäyrä. Täytyyhän tosin sietää naapureiltaan sana silloin, toinen tällöin, mutta tämä menee liian pitkälle, sanon minä. Oletteko ymmärtäneet? Minäkö olisin syönyt Teidän leipänne? Mitä Te ajattelette? Ensin pitää tässä kuulla tuhatkin kertaa tuota Teidän imelää juttuanne helmestänne, sitten keksin minä hyvän tuuman, panemme leivän syötiksi —"
"Sen tein minä! Minähän annoin leivän."
"— panemme leivän syötiksi, rupean vaanimaan, kaikki käy hyvin, silloin tulette Te joutavine loruinenne, — varpuset tiehensä, metsästys mennyt turhaan, ja nyt olen minä muka syönyt leivänkin! Kyllä saatte odottaa, että sen takaisin tuon."
Sillätavoin kuluivat jälkeenpuoliset ja illat nopeaan. Olin mitä parhaimmalla tuulella, työskentelin mielelläni ja ihmettelin, miten ennen olin ollut veltto, pahantuulinen ja raskasmielinen. Paras ystävyyteni aika Rikhardin kanssa ei ollut ollut hauskempi kuin nämä hiljaiset iloiset päivät, jolloin ulkona lumihiutaleet tanssivat ja me lieden ääressä puudelin kanssa kolmikantaan hauskoja hetkiä vietimme.
Ja silloin juuri piti Boppin mennä tekemään ensimäinen ja viimeinen tuhmuutensa! Omassa mukavuudessani olin luonnollisesti sokea huomaamaan, että hän oli kipeämpi kuin tavallisesti. Mutta hän, tuo pelkkä vaatimattomuus ja rakkaus, oli vaan tyytyväisempi kuin koskaan ennen, ei valittanut, ei kieltänyt minua edes tupakoimasta, ja niin sai hän maata yönsä kärsien, yskien ja hiljaa voihkien. Aivan sattumalta kuulin hänen valittavan, kun kerran viereisessä huoneessa kirjoitin myöhään yöhön saakka ja hän jo aikoja luuli minun menneen nukkumaan. Miesparka oli aivan kivettyä säikähdyksestä, kun astuin hänen huoneeseensa lamppu kädessä. Panin lampun syrjään, istuin hänen vuoteensa reunalle ja panin toimeen kuulustelun. Kauan koetti hän vieläkin kierrellä, mutta sitten tuli totuus esiin.
"Ei se niin vaarallista ole", sanoi hän arasti. "Paljo liikkuessa vaan sydämessä kouristava tunne, ja samoin myös väliin hengittäessä."
Hän pyysi anteeksikin, ikäänkuin olisi hänen sairastumisensa ollut joku rikos.
Aamulla menin lääkärin luo. Päivä oli kaunis ja pakkasenkirkas, ahdistukseni ja huoleni häipyivät ja rupesinpa jo ajattelemaan jouluakin, miten sen laittaisin hauskaksi Boppin kanssa. Lääkäri oli kotona ja lähti hartaasta pyynnöstäni mukaani. Ajoimme sinne hänen mukavissa vaunuissaan, nousimme portaita ylös, tulimme Boppin kamariin, siellä alkoi tunnusteleminen, koputtaminen ja kuunteleminen, ja kun lääkärin kasvonilmeet ainoastaan hiukan kirkastuivat ja tulivat tyynemmiksi, haihtui iloni kokonaan.
Kolotusta, sydämen heikkoutta, vakavaa laatua — kuuntelin vaan kirjoittaen kaikki muistiini ja itsekin hämmästyen, kun en ollenkaan vastustanut lääkärin ehdotusta, että Boppi vietäisiin sairaalaan.