Iltapäivällä saapuivat sairasvaunut ja palatessani sairaalasta tyhjiin huoneisiini olin sanomattoman surullisella tuulella, puudeli tunkeili jalkoihini, sairaan suuri tuoli samoinkuin hänen huoneensa olivat tyhjinä.
Sellaista on rakkaus. Se tuottaa tuskia, ja niistä sain kärsiä paljon seuraavana aikana. Mutta vähä on merkitystä sillä, kärsimmekö vai emme. Kaikki riippuu siitä, onko toverinamme voimakas elämä, huomaammeko sen läheisen, elävän suhteen, josta kaikki elämä meissä riippuu ja huomaammeko valvoa, ettei rakkaus meissä koskaan lopu. Antaisin kaikki iloiset päiväni, mitä minulla on koskaan ollut, kaikki rakastumiseni ja runoilijasuunnitelmani, kunhan vain siitä edestä vielä kerran saisin astua kaikkein pyhimpään samoin kuin tuona aikana. Katkeraa tuskaa tuntevat silloin silmät ja sydän, kaunis ylpeytemme ja itserakkautemme saapi myös tuntuvat pistonsa, mutta jälkeenpäin muutumme sitten niin hiljaisiksi, niin vaatimattomaksi, niin paljoa kypsemmiksi ja sydämessämme elinvoimaisemmiksi!
Jo pienen, vaaleanverisen Agin kanssa oli osa vanhaa olemustani hautaan laskettu. Nyt näin ramparaukkani, jota olin koko sydämestäni rakastanut ja jonka kanssa olin jakanut koko elämäni, kärsivän ja hitaasti, hitaasti kuolevan, ja itse kärsin joka hetki hänen kanssansa ja otin osaa kuoleman pyhyyden kaikkeen kauheuteen. Rakkauden taidossa olin vasta aivan alottelevainen ja sain jo ensi kappaleessa samalla alottaa vakavan kertomuksen kuolemisen taidosta. Tätä aikaa en sivuuta vaieten kuten Pariisin ajan. Siitä tahdon puhua ääneen kuten rouva morsiusajastaan tahi harmaahapsi poikuutensa päivistä.
Näin ihmisen kuolevan, jonka elämä oli ollut vaan kärsimystä ja rakkautta. Kuulin hänen laskevan leikkiä kuin lapsen, vaikka hän aavisti kuoleman työn edessään. Näin kuinka hänen katseensa tuskien keskelläkin haki minua, ei kerjätäkseen, vaan rohkaistakseen minua ja osoittaakseen minulle, että nämä kohtaukset ja kärsimykset olivat jättäneet parhaan hänessä koskematta. Silloin olivat hänen silmänsä suuret ja hänen riutuvia kasvojaan ei silloin huomannut, vaan ainoastaan hänen suurten silmäinsä loisteen.
"Voinko tehdä sinulle mitään, Boppi?"
"Kerro jotakin. Ehkä tapiirista."
Kerroin hänelle tapiirista, hän sulki silmänsä ja vaivalla saatoin puhua kuten ennen, sillä itku oli alituisesti kurkussani. Ja luullessani hänen nukkuneen tahi ettei hän minua muuten kuullut, vaikenin heti. Silloin avasi hän heti silmänsä.
"— Ja sitten?"
Kerroin edelleen, tapiirista, puudelista, isästäni, pienestä, häijystä Mattheus Spinellistä, Elisabethistä.
"Niin, hän on ottanut tyhmän miehen. Niin saattaa käydä, Peter!"