Useasti nuorempina vuosinani toivoin olevani runoilija. Jos sellainen olisin, en voisi vastustaa houkutusta seurata elämääni aina hennoimman lapsuusajan ensimäisiin, arasti salattuihin muistoihin. Mutta nyt on minulle tämä aika liiaksi rakas ja pyhä, jotta itse tahtoisin turmella sitä itseltäni. Lapsuudestani on sanottava vain, että se oli iloinen ja aurinkoinen; minulle annettiin vapaus itse keksiä taipumukseni ja lahjani, itse luoda parhaat iloni ja katkerimmat suruni eikä pitää tulevaisuutta minkään oudon ylhäisen vallan, vaan omien voimieni saavutuksena. Siten kävin kouluni miltei koskemattomana, vähän suosittuna ja vähälahjaisena, mutta rauhallisena oppilaana, jonka lopulta annettiin olla rauhassa, kun huomattiin, ettei se sietänyt voimakkaita vaikutuksia.

Noin kuudennesta tai seitsemännestä ikävuodestani alkaen olin selvillä siitä, että kaikista näkymättömistä voimista musiikki oli määrätty minuun vaikuttamaan voimakkaimmin ja vastustamattomimmin. Siitä saakka oli minulla oma maailmani, oma turvapaikkani ja taivaani, jota ei kukaan kyennyt minulta riistämään ja jota en halunnut kenenkään kanssa jakaa. Olin musiikkimies, vaikken ennen kahdettatoista ikävuottani oppinutkaan soittamaan mitään soittokonetta enkä ajatellut myöhemmin musiikin avulla ansaita leipääni.

Siksi asia sittemmin jäikin, minkään olennaisesti muuttumatta, ja senvuoksi ei elämäni jäljestäpäin katsellessa näytäkkään kirjavalta ja monivaiheiselta, vaan alusta alkaen yhteen perusääneen viritetyltä ja yhden ainoan tähden merkkeihin asetetulta. Miten muuten kävikin, hyvin tai pahoin, sisäisin elämäni jäi kuitenkin muuttumattomaksi. Saatoin pitkät ajat ajelehtia aivan vierailla vesillä, olla koskemattakaan nuottivihkoon ja soittimeen, ja yksi ainoa sävel oli kuitenkin jok'ainoa hetki veressäni ja huulillani, yksi ainoa tahti ja rytmi hengityksessäni ja elämässäni. Niin kiihkeästi kuin olenkin monia muita teitä etsinyt lunastusta, unohdusta ja vapautusta, niin paljon kuin olenkin kaivannut jumalaa, janonnut tietoa ja rauhaa, olen kuitenkin tämän kaiken löytänyt vain musiikista. Ei sen ole tarvinnut olla Beethovenia tai Bachia: — siinä, että ylipäänsä musiikkia on maailmassa, että ihminen toisinaan saattaa sydämensä syvyyksiin saakka olla sävelten liikuttama ja sointujen läpitunkema, siinä on yhä uudelleen ollut minulle syvä lohdutus ja kaiken hyvitys. Oi musiikki! Mieleesi lennähtää sävel, sinä laulat sitä äänettömästi, vain sisäisesti, annat sen vuotaa koko olentosi lävitse, se anastaa kaikki voimasi ja liikkeesi — ja niiksi silmänräpäyksiksi, jotka se elää sinussa, sammuttaa se sinusta kaiken satunnaisen, pahan, raa'an, surullisen, saattaa maailman soimaan mukana, tekee raskaan keveäksi ja antaa jäykkyydelle siivet! Tämän kaiken voi saada aikaan kansanlaulun sävel! Ja mitä voikaan sävelten harmonia! Jo jokainen puhtaitten äänten kaunis yhteissointu, esimerkiksi kellojen soitossa, täyttää mielen suloudella ja nautinnolla, kohoaa vaikutuksessa jokaisen mukaan liittyvän äänen lisäksi tullessa ja saattaa toisinaan sydämen sykkimään autuudesta tavalla, jota ei yksikään muu nautinto voi.

Kaikista puhtaan autuuden kuvitteluista, joita kansat ja runoilijat ovat itselleen luoneet, on minusta avaruuksien soitanto tuntunut korkeimmalta ja sielukkaimmalta. Siihen ovat minun suurimmat ja kultaisimmat unelmani kohdistuneet — saada edes sydämensykähdyksen ajan kuulla maailmankaikkeuden ja kaiken elämän yhtenäisyyden soivan salaperäistä ikisäveltänsä. Voi, ja miksi pitääkin elämän olla niin sekavaa, epäsointuista ja valheellista, miksi pitää ihmisten kesken olla vain valhetta, ilkeyttä, kateutta ja vihaa, kun kuitenkin jokainen pieninkin laulu ja vaatimattominkin musiikki niin selvästi julistaa, että puhtaus, harmonia ja kirkkaiden sävelten sovinnollinen yhteissointu avaa taivaan! Ja miten minun itseni pitääkään vihotella ja moittia itseäni siksi, etten kaikesta hyvästä tahdostani huolimatta ole voinut tehdä elämästäni laulua enkä puhdasta musiikkia! Sisimmässäni tunnen kyllä karkottamattoman kutsumuksen, janoavan puhtaitten, suloisten, itsessään autuaitten sävelten kaipuun, mutta elämäni on täynnä sattumuksia ja epäsointua, ja minne käännynkin ja missä kolkutan, ei mistään selkeästi ja kirkkaasti kajahda vastaani.

Ei enempää siitä, ryhdyn kertomaan. Kun mietin itsekseni, ketä varten minä näitä lehtiä kirjotan, kellä oikeastaan on niin paljo valtaa ylitseni, että hän voi vaatia minulta tunnustuksia ja murtaa yksinäisyyteni, niin täytyy minun mainita rakas naisennimi, johon ei sisälly ainoastaan melkoinen osa minun elämyksiäni ja kohtaloani, vaan joka seisoo koko elämäni yllä tähtenä ja vertauskuvana.

2.

Vasta viimeisinä kouluvuosinani, jolloin kaikki toverini alkoivat puhua tulevista toimialoistansa, rupesin minäkin tätä asiaa miettimään. Tehdä musiikista ammatti ja tulolähde oli oikeastaan kaukana aikomuksistani, ja kuitenkaan en voinut kuvitella mitään muuta tointa, joka olisi tuottanut minulle iloa. Minulla ei ollut minkäänlaista vastenmielisyyttä kauppaa ja muita toimia vastaan, joita isäni minulle ehdotti, mutta en tuntenut niihin myöskään minkäänlaista innostusta. Mutta kun toverini niin ylpeilivät valitsemistaan ammateista, näytti minustakin hyvältä ja oikealta valita ammatikseni se, mikä muutenkin täytti ajatukseni ja mikä yksin tuotti minulle oikeata iloa. Minulle oli suurta etua siitä, että olin jo kaksitoistavuotiaana alottanut viulunsoiton ja hyvän opettajan johdolla oppinutkin melkoisesti. Niin kovin kuin siis isäni esteli ja pelkäsikin, että hänen ainoa poikansa valitsisi taiteilijan epävarman elämänuran, niin kasvoi minun tahdonlujuuteni juuri hänen vastustuksestaan, ja opettajani, joka piti minusta, kannatti voimiensa takaa toivomustani. Lopulta antoi isäni myöten; minulle vain määrättiin kestävyyteni koettelemiseksi ja mielenmuutosta toivoen vielä yksi ylimääräinen kouluvuosi, jonka minä kestin joltisellakin kärsivällisyydellä ja jonka kestäessä tulin vain yhä varmemmaksi halustani.

Tämän viimeisen kouluvuoteni aikana rakastuin ensi kerran, nimittäin erääseen naapuristomme sievään neitoseen. Häntä usein tapaamatta ja tuskin sitä suuresti kaivatenkaan nautin ja kärsin ensi lemmen suloisia mielialoja ikäänkuin unessa. Ja tähän aikaan, jolloin koko päivän ajattelin yhtä paljon musiikkiani kuin rakkauttanikin ja jolloin en öisin osannut nukkua suloiselta mielenhurmioltani, ensi kerran tietoisesti säilytin mielessäni säveleitä, jotka olivat mieleeni lennähtäneet, pari pientä laulua, jotka koetin kirjottaa muistiin. Se täytti minut ujolla mutta erinomaisen suurella mielihyvällä, jota tuntiessani miltei kokonaan unohdin lemmenkipuni. Tällävälin olin saanut kuulla, että armaani otti laulutunteja, ja minut valtasi kova halu saada kerran kuulla hänen laulavan. Kuukausia myöhemmin toivomukseni täyttyi eräissä vanhempieni toimeenpanemissa iltakutsuissa. Somaa neitosta pyydettiin laulamaan, hän vastusti kovasti, mutta lopulta oli hänen kuitenkin pakko suostua, ja minä odotin suunnattomalla jännityksellä, mitä tuleman piti. Eräs herrasmies säesti meidän pienellä kapealla klaveerilla, soitti pari tahtia, ja neitonen alkoi. Voi, hän lauloi huonosti, surullisen huonosti, ja vielä hänen laulunsa kestäessä muuttui hämmästykseni ja tuskani sääliksi ja sitten huumoriksi, ja siihen loppui ensimmäinen rakkauteni.

Olin kärsivällinen enkä juuri laiska, mutta en silti mikään etevä oppilas, ja viimeisenä kouluvuotenani en enää liiaksi itseäni vaivannut. Tämä ei johtunut hidasluontoisuudesta eikä liioin tuosta ensimäisestä rakastumisestanikaan, vaan syynä siihen oli tuollainen nuorukaisille ominainen unelmoimisen ja välinpitämättömyyden tila, aistimien ja pään tylsyys, joka vain silloin tällöin äkkiä ja kuvasti keskeytyi, kun joku noista liian aikaisen luomishalun ihmeellisistä hetkistä kietoi minut ikäänkuin keveään eetteriin. Silloin tunsin yliluonnollisen kirkkaan, kristallisen ilman ympäröivän itseäni, ilmakehän, missä ei uneksiminen ja hidastelu ollut mahdollista, missä kaikki aistimet olivat hereillä, herkkinä ja terottuneina. Se, mitä näinä hetkinä syntyi, oli varsin vähäpätöistä, kenties kymmenen laulusäveltä ja muutamia sointumuodostelmien alkeita, mutta näiden hetkien nautintoa en unhota milloinkaan, tuota yliluonnollisen kirkasta, miltei kylmää ilmaa ja tuota jännitettyä ajatusten kokoamista, jotta sävelmä saisi ainoan oikean, ei enää satunnaisen, muodostuksensa ja ratkaisunsa. Tyytyväinen en ollut näihin pieniin sävellyksiini kylläkään, enkä milloinkaan pitänyt niitä täysipätöisinä ja hyvinä, mutta se minulle selvisi, ettei elämässäni tulisi olemaan mitään niin tavottelemisen arvoista ja tärkeätä kuin tuollaisten kirkkauden ja luomisen hetkien paluu.

Tämän rinnalla sattui minulle myöskin hetkiä, jolloin haaveilin viulullani ja nautin haihtuvien päähänpistojen ja värikkäiden mielialojen huumaa. Pian kyllä ymmärsin, ettei se ollut luomista, vaan leikkimistä ja hiutumista, jota minun oli varottava. Huomasin, että on toinen asia seurata uniaan ja nauttia päihtyneiden hetkien huumaa ja toinen asia leppymättömästi ja tietoisesti taistella muodon salaisuuksia vastaan ikäänkuin vihollisia. Ja jo silloin aloin aavistaa, että todellinen luominen tekee yksinäiseksi ja vaatii meiltä jotain, joka meidän on elämän nautinnosta uhrattava.