Vihdoinkin olin vapaa, koulu oli takanani, olin sanonut vanhemmilleni jäähyväiset ja alkanut elää uutta elämää konservatorion oppilaana pääkaupungissa. Tein tämän suurin toivein ja ollen vakuutettu että tulisin menestymään musiikkiopistossa. Mutta kiusalliseksi hämmästyksekseni olikin toisin laita. Vaivoin saatoin seurata opetusta kaikilla aloilla, huomasin pianonsoiton opetuksen, jota minun nyt täytyi ottaa, olevan vain vaivaksi minulle ja näin pian koko opintien olevan edessäni kiipeämättömänä vuorena. Tosin ei ollut aikomukseni lannistua, mutta pettynyt ja kiusaantunut olin. Huomasin nyt, että olin kaikessa vaatimattomuudessani kuitenkin pitänyt itseäni jonkunlaisena nerona ja melkoisesti erehtynyt sen tien vaivalloisuudesta, joka vie taiteeseen. Lisäksi kyllästyin kokonaan säveltämiseen, kun pienimmässäkin tehtävässä aina näin vain kokonaisia vaikeuksien ja sääntöjen vuoria, opin kokonaan halveksimaan omaa tunnettani enkä lopulta enää tiennyt, piilikö minussa oman voiman kipinääkään. Sillä lailla taltuin, tulin pieneksi ja surulliseksi ja tein työtäni jokseenkin samaan tapaan kuin olisin tehnyt sitä jossain konttorissa tai koulussa, ahkerasti ja ilottomasti. Valittaa en saattanut, kaikkein vähimmän kotia lähettämissäni kirjeissä, vaan kuljin alkamaani tietä äänettömän pettymyksen vallassa eteenpäin ja asetin päämääräkseni, että minusta ainakin oli tuleva kunnollinen viulunsoittaja. Harjottelin ja harjottelin, nielin opettajien karkeat sanat ja pilkan, näin monen muun, josta en sitä olisi uskonut edistyvän helposti ja saavan osakseen kiitosta, ja asetin omat päämääräni yhä alemmaksi. Sillä viulunsoittokaan ei sujunut niin, että olisin voinut ylpeillä siitä ja ajatella taiteilijan uraa. Näytti aivan siltä, että minusta, jos hyvin ahkera olin, saattoi tulla kunnon ammattilainen, joka vaatimattomasti soittaisi viuluaan jossain orkesterissa, niittämättä enemmän häpeää kuin kunniaakaan, ja siten ansaitsisi leipänsä.
Siten oli tämä aika, jota olin niin suuresti ikävöinyt ja josta olin niin suuria toivonut, elämässäni ainoa, jolloin minä musiikin hengettären hylkäämänä kuljeskelin ilottomia teitä ja elin soinnuttomia päiviä. Sieltä, mistä olin etsinyt nautintoa, mielenkohotusta, loistoa ja komeutta, löysin vain vaatimuksia, sääntöjä, velvollisuuksia, vaikeuksia ja vaaroja. Jos jotain musiikkia mieleeni johtui, niin oli se joko kulunutta, sadoin kerroin toistettua tai sitten ilmeisesti ristiriidassa kaikkien taiteen lakien kanssa, eikä niin ollen voinut olla minkään arvoista. Silloin sanoin hyvästi kaikille suurille ajatuksille ja toiveille. Olin yksi noita tuhansia, jotka nuoruuden huimapäisyys on vienyt taiteeseen ja joiden voimat pettävät, kun on tosi kysymyksessä.
Tätä tilaa lienee kestänyt noin kolme vuotta. Olin nyt yli kahdenkymmenen ikäinen, olin ilmeisesti erehtynyt päämäärästäni ja kuljin alkamaani tietä vain häpeästä ja velvollisuudentunnosta. Ei enää puhettakaan musiikista, tiesin enää vain sormiharjotuksista, vaikeista tehtävistä, harmoniaopin vastakohtaisuuksista, vastenmielisistä pianotunneista pilkallisen opettajan johdolla, opettajan, joka kaikissa ponnistuksissani näki vain ajanvietettä.
Ellei vanha ihanne vielä salaa olisi elänyt minussa, niin olisin näinä vuosina kuitenkin kenties voinut oikein hyvin. Olin vapaa ja minulla oli ystäviä, olin parhaassa iässäni oleva nuorimies, varakkaiden vanhempien poika. Hetkittäin nautin kaikesta tästä; oli iloisia päiviä, rakkausjuttuja, juominkeja, huvimatkoja. Mutta minun ei ollut mahdollista tyytyä mitä nopeimmiten suorittamaan velvollisuuteni ja ennen kaikkea iloitsemaan nuoruudestani. Tietämättäni valtasi minut varomattomina hetkinä yhä edelleen taiteilijaurani laskeutuneen tähden kaipuu, minun oli mahdoton unohtaa pettymystäni. Vain yhden ainoan kerran se minulle perinpohjin onnistui.
Se oli hullun nuoruuteni hulluin päivä. Ajelin siihen aikaan takaa erästä kuuluisan laulunopettajan H:n naisoppilasta. Hänen kohtalonsa näytti olevan sama kuin minun, hän oli tullut suurin toivein, kohdannut ankaria opettajia, ei ollut tottunut työhön ja alkoi lopulta pelätä äänensä kadottamistakin. Hän otti silloin asian keveämmältä puolelta, antoi meidän oppilastovereidensa "hakkailla" itseään ja osasi tehdä meidät kaikki lemmensairaiksi, mihin ei paljoa tarpeen ollutkaan. Hän omisti tuollaisen tulisen, eloisen värikkään kauneuden, joka kuihtuu pian.
Kaunis Liddy naivilla kiemailullaan vangitsi minut joka kerta kun hänet näin. En milloinkaan ollut häneen pitkää aikaa rakastunut, unohdin hänet välillä kokonaan, mutta kun olin hänen läheisyydessään, valtasi rakastumisen puuska minut joka kerta yhä uudelleen. Hän leikki minun kanssani niinkuin muidenkin, ärsytti meitä, nautti vallastaan ja otti itse osaa koko asiaan vain nuoruutensa uteliaalla aistillisuudella. Hän oli hyvin kaunis, mutta vain puhuessaan ja ollessaan liikkeessä, nauraessaan lämpimällä, syvällä äänellään, tanssiessaan tai iloitessaan ihailijoidensa mustasukkaisuudesta. Joka kerta kun olin tullut kotia seurasta, missä olin hänet tavannut, nauroin itselleni ja todistelin, ettei minunlaiseni mies milloinkaan voinut todenteolla rakastaa tätä keveätä "elämän taiteilijaa". Mutta monasti onnistui hänen jälleen yhdellä ainoalla liikkeellä, yhdellä lämpimästi kuiskatulla sanalla siinä määrin kiihottaa minua, että puolen yötä kuumana ja hurjana viivyin hänen asuntonsa läheisyydessä.
Siihen aikaan oli minulla lyhyt rajuuden ja puoleksi pakotetun ylimielisyyden kausi. Alakuloisuuden ja äänettömän hiljaisuuden päivien jälkeen vaati nuoruuteni rajua liikettä ja huumaa, ja muutamien samanikäisten toverieni kanssa läksin silloin etsimään huvituksia ja kujeita. Meitä pidettiin elämänhaluisina, hillittöminä, niin jopa vaarallisina mellastajina, mikä minuun nähden ei pitänyt paikkaansa, ja me nautimme Liddyn ja hänen pienen piirinsä silmissä jonkinlaista epäillyttävää mutta kuitenkin suloista sankaruuden mainetta. Missä määrin tämä mellastelu oli nuoruuden hurjapäisyyttä, missä määrin tahallista huumautumista, en enää nyt osaa ratkaista, kun jo aikaa sitten olen kokonaan kasvanut irti noista oloista ja kaikista nuoruuden äärimmäisyyksistä. Jos siinä oli liikaa, niin olen sen sovittanutkin.
Eräänä talvipäivänä, jolloin konservatoriossa oli lupaa, teimme joukko nuorta väkeä yhdessä retkeilyn kaupungin ulkopuolelle; mukana oli Liddy ja hänen kolme ystävätärtänsä. Meillä oli muassamme mäenlaskukelkat, joiden käyttämistä siihen aikaan vielä pidettiin lasten huvina, ja me etsimme kaupungin vuorisesta ympäristöstä sopivia mäkiä. Muistan aivan tarkalleen tuon päivän, oli kohtalaisen kylmä, toisinaan tuli aurinko neljännestunniksi näkyviin, raikkaassa ilmassa oli ihana lumen tuoksu. Tytöt värikkäine pukuineen ja liinoineen näyttivät somilta valkeata taustaa vastaan, ilman raikkaus oli huumaava ja reipas liikkuminen tässä ympäristössä nautinto. Meidän pieni joukkomme oli mitä iloisimmalla tuulella, pilkkanimiä ja ärsytyksiä lenteli edestakaisin, niihin vastattiin lumipalloilla ja ne saivat aikaan pikku taisteluita, kunnes kaikki olimme kuumia ja lumisia ja olimme pakotetut hetkisen hengähtämään, ennenkuin aloimme uudestaan. Rakennettiin suuri lumilinna, joka piirityksen jälkeen vallotettiin, ja välillä laskettelimme kelkoillamme jyrkistä rinteistä alas.
Päivällisaikaan, kun kaikki olimme tulleet mellastelemisesta julman nälkäisiksi, saavuimme kylään, jossa löysimme hyvän ravintolan, annoimme paistaa ja keittää, valtasimme pianon, lauloimme, huusimme, tilasimme viiniä ja grogia. Ruokaa tuli ja se otettiin juhlamielellä vastaan, hyvää viiniä vuosi runsaasti, sitten tahtoivat tytöt kahvia, meidän miesten maistellessa liköörejä. Pienessä salissa oli huuto ja juhlamelu sellainen, että meidän kaikkien päässä alkoi pyöriä. Minä olin alati lähellä Liddyä, joka tänään hyvällä tuulella ollen osotti minulle erityistä suosiota. Tässä nautinnon ja humaltumisen ilmakehässä kukoisti hän soreasti, antoi kauniiden silmiensä salamoida ja sieti monta puoleksi rohkeata, puoleksi arkaa hellyydenosotusta. Aloimme panttileikin, jossa pantit täytyi lunastaa pianon ääressä matkimalla jotakuta opettajistamme, monet myöskin suudelmilla, joiden lukumäärä ja laatu tarkasti pantiin merkille.
Kun hehkuvina ja meluten läksimme talosta kotimatkalle, oli vielä varhainen iltapäivä, mutta alkoi jo heikosti hämärtää. Jälleen hulluttelimme kuten hillittömät lapset, hitaasti palaten illan vähitellen hämärtyessä kaupunkia kohti. Minun onnistui pysytteleidä lähellä Liddyä, jonka ritariksi nyt toisten vastustelematta rupesin. Vedin häntä välillä kelkassani ja suojelin häntä voimieni takaa yhä uusiutuvilta lumipallohyökkäyksiltä. Lopulta meidät jätettiin rauhaan, jokainen tytöistä löysi toverinsa ja vain pari ilman jäänyttä kavaljeeria kulki ärsytellen ja sodanhaluisina vieressä. En ollut milloinkaan ennen ollut niin kiihottunut ja hullaantunut kuin noina tunteina; Liddy oli tarttunut käsivarteeni ja salli minun käydessä keveästi vetää häntä puoleeni. Samalla hän milloin jutella lörpötteli, milloin vaikeni vierelläni onnellisena ja, niinkuin minusta tuntui, lupaavana. Minä olin hehkuvassa tilassa ja päätin parhaani mukaan käyttää tilaisuutta, mutta ainakin mahdollisimman kauvan säilyttää tämän tuttavallisen hellän suhteemme. Kellään ei ollutkaan mitään vastaan, kun vähäistä ennen kaupunkiin saapumistamme vielä ehdotin erästä mutkaa ja poikkesin kauniille kukkulatielle, joka jyrkästi puolikaaressa johti laakson kautta, tarjoten runsaasti laveita näköaloja jokilaaksoon ja kaupunkiin, joka jo välkkyvine lyhtyriveineen ja tuhansine punaisine valoineen loisti syvyydestä.