"Mutta Kuhn", sanoi hän, "tämähän on hiton kaunista musiikkia. Sitä en soita näin vain umpimähkää, sitä täytyy ensin tutkia. Otan nuotit mukaani kotia. Saanko?"
Sen hänelle lupasin, ja kun hän tuli takaisin, soitimme sonaatin alusta loppuun, kahteen kertaan, ja kun olimme päättäneet, löi hän minua olalle ja huudahti: "Te pikku kettu! Esiinnytte aina kuin joku pojannaskali, ja salaa teette tällaisia! Enhän tahdo sanoa paljoa, kun en ole professori, mutta vietävän kaunista se on!"
Ensimäisen kerran nyt teostani kiitti joku, johon todella luotin. Näytin hänelle kaiken muunkin, myöskin laulut, jotka parhaillaan olivat painossa ja ilmestyivät pian sen jälkeen. Mutta että olin ollut kyllin rohkea ajattelemaan oopperankin säveltämistä, sitä en kuitenkaan uskaltanut sanoa hänelle.
Tähän muuten niin miellyttävään aikaan pelästytti minua pieni tapaus, jota en milloinkaan ole saattanut unhottaa. Muothin luona, missä kävin ahkerasti, en ollut enää kotvaan aikaan tavannut kaunista Lottea, mutta en sen johdosta ollut ajatellut sitä enkä tätä, sillä hänen rakkausjuttuihinsa en tahtonut sekaantua, vaan mieluummin olla niistä kokonaan tietämättä. Sen vuoksi en ollut häneltä milloinkaan tiedustellut asian laitaa, ja muuten ei hän milloinkaan puhunut kanssani näistä seikoista.
Eräänä iltapäivänä istuin huoneessani silmäillen erästä partituuria. Ikkunalla nukkui musta kissani auringonpaisteessa, koko talossa oli aivan hiljaista. Silloin kävi ulko-ovi, joku astui sisään, vaihtoi muutamia sanoja asuntoni emännän kanssa ja tuli minun oveani kohti, jolle heti kolkutettiin. Menin avaamaan, ja sisään astui kookas, hienopukuinen nainen, jonka kasvot olivat harson peitossa ja joka sulki heti oven jälkeensä. Hän astui pari askelta huoneessa, veti syvään henkeään ja otti vihdoin harson pois. Tunsin Lotten. Hän näytti kiihottuneelta, ja aavistin heti, miksi hän oli tullut. Pyynnöstäni istuutui hän; hän oli ojentanut minulle kätensä, mutta ei ollut vielä virkkanut sanaakaan. Kun hän huomasi minun hämilläoloni, näytti hän tuntevan helpotusta, ikäänkuin olisi hän pelännyt, että minä lähettäisin hänet heti takaisin.
"Heinrich Muothinko vuoksi?" kysyin vihdoin.
Hän nyökytti päätään. "Tiesittekö jotain?"
"En tiedä mitään, arvelin vain."
Hän katsoi minua silmiin, kuten sairas lääkäriä, oli vaiti ja riisui hitaasti hansikkaat käsistään. Äkkiä nousi hän ylös, pani molemmat kätensä minun olkapäilleni ja tuijotti minuun suurin silmin:
"Mitä pitää minun tehdä? Hän ei ole milloinkaan kotona, hän ei kirjota minulle milloinkaan, hän ei edes avaa kirjeitäni! Kolmeen viikkoon en ole saanut kertaakaan puhua hänen kanssaan. Eilen olin siellä; tiedän hänen olleen kotona, mutta hän ei avannut. Ei edes koiraansa viheltänyt hän takaisin; se repi minulta vaatteet, sekään ei enää tahdo tuntea minua."